Bussimatkailua

Vuoden pyöräilyretkien jälkeen on ollut aika totutella bussien käyttöön. Linja-autoissa, jotka Suomessa liikkuvat melko tasaisin väliajoin, on aikaa havannoida itseään ja muita. Jostain syystä bussissa istuskelu on tuntunut paljon sosiaalisemmalta kokemukselta kuin aiempina aikoina busseja enemmän käyttäessäni. Ehkä olen itse avoimempi sosiaalisille kohtaamisille, tai ehkä syyskuun aurinkoiset aamut ovat tehneet ihmisistä virkeitä ja avoimia hymylle.

Eilen minulle, tai tarkemmin itsetunnolleni, kävi kuitenkin yksi bussimatkailun pahimmista vastoinkäymisistä. Nimittäin, jäin kanssamatkustajan hylkäämäksi. Tämä ihminen, joka oli istunut viereeni, nousi ja vaihtoi paikkaansa vapaana olevaan riviin heti ensimmäisen mahdollisuuden saatuaan. Siis nosti peppunsa penkistä ja vaihtoi paikkaa ennen omaa pysäkkiään. Miksi?

Miksi tekisit niin? Etkö voisi istua siinä vieressäni hetkeäkään vapaaehtoisesti?

Mielessäni alkoi saman tien pyöriä monet osin päällekkäiset kysymykset: olinko muistanut pestä hampaat (ehkä hengitykseni haisi ja kanssamatkustaja nousi siksi); olinko muistanut käydä suihkussa (liittyen edelleen hajukysymyksiin); olinko laittanut liikaa hajustetta; olinko istunut liian leveästi; vaikutinko typerältä teiniltä, joka näprää älypuhelintaan, vaikka todellisuudessa luin uutisia ja selailin facebookin newsfeediä? Vai paistoiko aurinko vain suoraan kanssamatkustajani silmiin, pakottaen tämän vaihtamaan paikkaansa?

En tohtinut kysyä, olisi kenties ollutkin vähän kohtuutonta kysellä moista ennen kello kahdeksaa.

Lukuunottamatta tätä yksittäistä hylätyksi tulemisen kokemusta bussimatkailu on sujunut ongelmitta. Itseasiassa olen nauttinut muiden kanssakulkijoiden kohtaamisesta jo ennen päivän virallisen ohjelman alkamista. On mukava konkreettisesti tuntea olevansa osa jotain suurempaa ryhmää matkalla töihin, kouluun, päiväkotiin tai mihin muualle kukaan nyt menisikään tuohon aikaan aamulla. On lämmittävä ajatus muistaa, ettei ole arkimurheineen yksin, ja nähdä, että joku muukin on väsynyt, nauttii musiikista tai lukee uutisia yksin yhdessä.

Kävelymatkat bussipysäkille ja takaisin ovatkin sitten aivan toinen asia. Voisin väittää olevani kävelystä nauttiva ihminen. Kävelen mielelläni kaikkialle käveltävissä olevien etäisyyksien välillä, paitsi että bussipysäkille kävelyä jostain syystä inhoan. En siis todellakaan pidä siitä. Olen pohtinut, mistä tämä inho kumpuaa ja tullut siihen tulokseen, että inho on tässä tapauksessa lähinnä kiireen ja olkalaukun aiheuttamaa. Tiedän kyllä, milloin minun tulisi lähteä käppäilemään kohti sitä bussipysäkkiä, mutta en saa itsestäni aikaiseksi lähteä tarpeeksi ajoissa. Niinpä kävely muuttuu usein joksikin huonoa hölkkää mutta lähinnä epätoivoista kipittämistä muistuttavaksi etenemiseksi, jota hankaloittaa vasemmalla olalla roikkuva laukku. Tuo laukku ottaa jokaisen juoksuaskeleen kohdalla oikeasta kyljestä. Pahimpina aamuina kengässäkin hiertää kivi.

Tällaiset asiat minua joskus hajoittavat. Bussille kiireessä käveleminen, varsinkin kun on juuri muistanut unohtaneensa kuulokkeet. Se vasta hajottaakin.

Ehkä se on ihan ok, hajoilu, niin pitkään kuin muistaa pitää asiat perspektiivissä. Minä kävelen päivittäin turvallista tietä ja melko lyhyen matkan bussipysäkille, ylläni lämpimät vaatteet, syötyäni hyvän aamiaisen ja kuunnellen juuri sitä musiikkia, jota haluan. Melko siistiä.

----

Olen kokkaillut huippuherkkuja: halloumi-kesäkurpitsa-pihvejä (alunperin täältä), kookos-curry-keittoa ja aivan järkyttävän hyvää omenapiirakkaa. Suosittelen puristamaan ylimääräisen veden pois raastetusta kesäkurpitsasta ja syömään omenapiirakkaa vaniljajäätelön kanssa.

Syksy hei!

On aika aloittaa taas. Uudelleen. Ehkä vuoden päästä saan palkkaa ja voin halutessani ostaa kalliit ja kauniit kumisaappaat. Ehkä kahden vuoden päästä säästän ASP-tilille tositarkoituksella (joka ilmeisesti kuuluu asiaan). Tuskin. Nyt on kuitenkin aika ryhdistäytyä, ja toivottaa syksy jälleen tervetulleeksi.

Säästämisen kanssa kesä meni jokseenkin nurinkurisesti - palkatonta harjoittelua tehdessä kun harvoin rikastuu. Kesä on myös jotenkin vastustamatonta aikaa. En vastusta jäätelön syömistä, mansikoiden tuoksua, tai aurinkoisilla terasseilla istumista. Kevyt kesäolo leviää lomalaisten ulkopuolelle ja sitä jotenkin kuvittelee olevansa palkallisella lomalla, vaikka itseasiassa istuu toimistossa palkatta.

Haasteet jatkuvat, sekä ne kivat haasteet että ne joiden kanssa välillä kompuroi tosissaan. Koska lounaiden osalta edullisuus ja reiluus on helpommin taattu kuin tehty tänä syksynä, on kokkailujen suhteen motivoiduttava jonkin muun avulla. Ajattelin iltaisia ruokailuhetkiä. Tampereen kirppareiden ja second hand -liikkeiden tarjontaan on jo tutustuttu ja tätä jatketaan.

Ruoan poisheittämisestä on taas ollut paljon puhetta ja poiketen suhtautumisestani moniin muihin ruokaan liitettäviin huolenaiheisiin tämä on minusta hyvä. Nyrpistelen itsekin pienille lommoille vastakerätyissä ompuissa ja kiroan jogurttipurkit, jotka uusine avausmekanismeineenkin tekevät mahdottomaksi viimeisen annoksen kaapimisen lautaselle. Hajoan viimeistään lähes kokonaan syötyyn juustopalaan, joka on liian paksu laitettavaksi leivän päälle mutta samalla liian pieni mihinkään muuhun. Kuitenkin, näitä ja muita ruokia ei tulisi heittää roskikseen, ei edes sinne bio-jäteastiaan niin kauan kuin ne vielä ovat täysin syömäkelpoisia. On vaan keksittävä, oltava luovempi tai syötävä sellaisenaan. Ruoan hävikin määrän laskeminen edelleen haasteiden joukossa.

----

Sitten toisenlaisiin haasteisiin: Puhetta identiteetistä ja toipumisesta:

Tätä voi pohtia sekä yksilön kannalta että ns. kollektiivisen identiteetin, jonkin yhteisön jaetun identiteetin, näkökulmasta. Yksi rauhanrakentamisen ja yksittäisen ihmisen elämänlaadun kannalta tärkeistä kysymyksistä on, missä vaiheessa voimme sanoa olevamme topuneita konfliktista, sairaudesta, onnettomuudesta. Olemmeko toipuneita silloin, kun ajattelemme konfliktia vähemmän kuin työtämme, tai kun lakkaamme tuntemasta ahdistusta siitä toisesta - oli se konkreettinen ihminen/ihmisryhmä tai vaikka jokin sairaus. Vai toivummeko todellisuudessa koskaan? Esimerkiksi konfliktin rakentamat ja jättämät vastakkainasettelut ovat hyvin vaikea purkaa ja pitää purettuna. Vaikka ihmiset oppisivatkin rakentamaan suhteensa uudelleen, ovat vanhat ristiriidat helposti nostettavissa pintaan - tämän tunnistamme esimerkiksi riidoissamme, jossa vanhat kaunat nousevat toistuvasti esiin. Miten paljon pystymme itse muokkaamaan menneiden tapahtumien vaikutusta itseemme ja itsessämme? Kuinka pystyisimme ehkäisemään putoamista takaisin toipilaan tilaan, tai aktiivisesti välttämään menneiden ristiriitojen vaikutusta suhteessamme johonkin toiseen, myös vaikeina hetkinä?

Monista meneillään olevista aseellisista konflikteista ei tarvitse paljoa tietää huomatakseen, kuinka ryhmät rakentavat identiteettiään vastakkainasettelun kautta, ja kuinka menneet konfliktit ja muistot vääryyksistä oikeuttavat osapuolten toimia ja vahvistavat ryhmän ryhmäytymistä. Ryhmien johtohahmojen lausunnoilla, julkisella keskustelulla ja nykyisin esimerkiksi sosiaalisessa mediassa pystytään ja pyritään vahvistamaan yhteishenkeä ja oikeutusta omalle toiminnalle. Kenties heikkona aasinsiltana tämä voidaan nähdä myös yksittäisen ihmisen henkilökohtaisten muistojen kohdalla: omat kipeät muistomme tuntuvat heräävän henkiin usein niinä muutoinkin heikkoina hetkinä, ja toisaalta esimerkiksi mediassa toistetut narratiivit voivat tahattomastikin pitää yllä toipilaana oloa.

Samoin kuin konfliktiosapuolet rakentavat luottamusta ja keskinäistä ymmärrystä dialogin avulla, ehkä itse kukin voisi omien menneisyyden mörköjen jättämiseksi muistoiksi työstää ja muokata ymmärrystä itsestään ja suhdettaan omiin kokemuksiin?

Siinä ehkä haastetta enemmänkin.

----