Porkkanakakkua

Tänä syksynä on satanut usein myöhään iltaisin. Juuri nytkin sataa. Sade juuri ennen puoltayötä on melko ihanteellista. Sateen ropiseva ääni aivan kuin käskee valumaan kohti sänkyä. Sade iltaisella on kuin aikuisten hieman haikeamielinen unilaulu eikä se häiritse minua lainkaan niin paljon kuin aamuisin (tai päivisin) tapahtuva ulkoilu sateella kanssa ilman sateenvarjoa.

Joskin asiaa tarkemmin ajatellen, itse sade ei lopulta usein häiritsekään niin paljoa kuin ajatus siitä - tuo ennakoiva ajatus kastumisesta. Itse asiassa sateessa juokseminen tai pyöräileminen on vähintään 7/10 kerrasta lopultakin hauskaa, vähintään surkuhupaista. Sateesta valittaminen Suomessa on myös melko turhaa ja hieman suhteetontakin. Pitäisi vähentää sitäkin, sateesta valittamista.

Toivottavasti sade lakkaisi aamuksi, tai ainakin vähenisi.

----

Leivoin porkkanakakkua elämäni ensimmäisen kerran. Maun lisäksi minua on aina kiehtonut porkkanakakussa sen 'terveellisyys', eli se että siinä on porkkanaa. Nyt tiedän, miksi rakastan porkkanakakkua. Samasta syystä kuin pidän muistakin sokeria, rasvaa ja jotakin maukasta (kuten porkkanaa) sisältävistä herkuista. Kakusta tuli lähes täydellinen, uskallan vaatimattomasti väittää, ja sen ohjeet löytyvät täältä.

Kuitenkin, porkkanakakkutarinassa on myös kääntöpuolensa, vähän kuten sateessakin. Tuo puoli näyttäytyi minulle kahden etusormen - kyllä, molempien - vartta koristavissa pienissä haavoissa. Haavat aiheutuivat perinteistä raastinta käyttäessä tuon vaaditun 9dl porkkanaraasteen aikaansaamiseksi.

Ruoka- ja leivontablogeja selaillessa en voi olla huomioimatta, että resepteistä puuttuu lähes kroonisesti eräs osa. Usein niin sujuvasanaisesti etenevät ohjeistukset sivuuttavat nimittäin kokonaan kaikki ne työläät ja inhottavat osat, jotka paitsi sekoittavat reseptin annetun tekoajan myös vaativat raakaa fyysistä voimaa tai ainakin oikeaa tekniikkaa. Ainakaan minun lukemani ruokabloggarit eivät kerro lukijoilleen, miten välttää lihaskramppeja kaksikymmentä vuotta vanhalla sähkövatkaimella vaahdottaessa, tai mihin kohtaan leipomista ajoittaa tuo lähes litran porkkanaraasteen työstäminen. En ole myöskään koskaan lukenut ohjetta, jossa myötäelettäisiin vasenkätisten vaikeuksissa avata tölkkejä perinteisellä tölkinavaajalla. Epäilen, että näiden lähes työkseen tai ainakin aktiivisesti harrastuksekseen bloggaavien kokkien ei kenties tarvitse tehdä näitä työläitä vaiheita enää näillä vanhanaikaisilla työvälineillä.

No, kesti lähes kymmenen minuuttia ja kuusi isoa porkkanaa raastaa noin litra porkkanaraastetta. Välillä puolta vaihtaen sai hyvän tasaisen voimaharjoituksen käsille ja raastamisen jälkeen sain keräillä porkkanaraastetta loppuillan keittiön lattialta ja vähän jopa seiniltä.

Porkkanakakkuni oli ehdottomasti kaiken sen vaivan ja naarmujen arvoista.

Totuuksista

Viime viikolla huomioni keskittyi pariinkin puheenaiheeseen, jotka pyrkivät jollain tavalla hahmottamaan totuutta ja todellisuutta, sekä pohtimaan niiden kertojaa.

Docventuressa keskusteltiin The War Photographer -dokumentin jälkimainingeissa siitä, mitä totuus on ja miten sitä kuvataan. Erilaisissa tiedotusvälineissä taas kohistiin UN Womenin hyvän tahdon lähettilään Emma Watsonin pitämää puhetta tasa-arvosta heforshe-kampanjan aloittamiseksi. Olin itse vaikuttunut yllämainitusta dokumentista, joka kuvasi valokuvaaja James Nachtweyn kokemaa vahvaa paloa ja velvollisuuden tunnetta konfliktitilanteissa elävien tarinan kuvaamista kohtaan. Valehtelisin myös jos vättäisin, ettei kauniin, elegantin Emma Watsonin voimakas puhe tasa-arvosta olisi liikuttanut minua. Siltikin, ymmärrän hyvin myös sitä kritiikkiä, joka varsinkin jälkimmäisenä mainittua puhetta ja sen esittäjävalintaa kohtaan on esitetty.

Itse näen puhutun asian ytimessä olevan aina ainakin nämä kaksi kysymystä, jotka olisi hyvä muistaa esittäessään todellisuuksia: 1. Mikä se on, mitä minä oikeastaan käsittelen ja mitä kaikkea jätän ulkopuolelle tai vähemmälle huomiolle? 2. Miten se, että olen juuri minä, vaikuttaa siihen mitä sanon ja miten sen sanon?

Mistä puhutaan/Mitä kuvataan?

Aina kun kuvaa jotakin, oli se sanoin tai valokuvin, valitsee jotakin ja jättää pois jotakin muuta; painottaa jotakin vähätellen jotakin muuta. Tämä on väistämätöntä. Emme koskaan voi kuvata kaikkea, ja vielä vähemmän voimme kuvata edes jotakin yhtä kaikista mahdollisista näkökulmista. Valinnoilla voi kuitenkin olla hyvin merkittävä voima. Nimittäin kuvattaessa jotakin ei pelkästään kuvata sitä jotakin vaan oikeastaan rakennetaan sitä todeksi.

Esimerkiksi Emma Watson kuvasi naisten ja miesten olosuhteita, haasteita ja rajoitteita. Samalla hän rakensi tietynlaista todellisuutta: todellisuutta, jossa naisten ja miesten oikeudet ja mahdollisuudet kohtaavat erilaisia ja -tasoisia haasteita ja joihin on viimeistään nyt tartuttava. Puhe tarttui tärkeisiin kysymyksiin ja ongelmiin, jotka valitettavasti ovat yhä edelleen arkipäivää naisille ja miehille ympäri maailmaa. Samalla puhe kuitenkin vaikeni monista aiheista, jotka olisivat aiheeseen, siis tasa-arvosta puhumiseen, sopineet yhtälailla. Puhe vahvisti todellisuutta selkeästi naisten ja miesten asuttamana ja jätti näin kaikki ne, jotka eivät tunne kuuluvansa jompaan kumpaan näistä vaihtoehdoista, tasa-arvokysymysten prioriteettien ulkopuolelle.  

Toisaalta, ja valitettavasti, en usko tämän tasa-arvokysymysten rajallisuuden olleen puheentekijöiden vahinko, eikä toisaalta myöskään tarkoituksellinen hyökkäys esimerkiksi intersukupuolisia vastaan. Puhe vaikutti olevan tarkkaan pohdittu, ja sen oletetun yleisön ja sisällön suhdetta on varmasti mietitty tarkkaan. Mielestäni melko mielenkiintoisen kritiikin tarjoaa Julia Zulver täällä.

Valokuvaaja James Nachtwey taas oli kiertänyt vuosikausia kuvaamassa mahdollisimman monipuolisesti ihmisiä, jotka  joutuvat elämään sodan, nälänhädän ja pelon keskellä. Hän oli toistuvasti pistänyt itsensä vaaraan, tavoitteenaan pakottaa meidän silmämme auki väkivallalle ja tarpeettomalle surulle, joita ihmiset konfliktitilanteissa kohtaavat. Niin tarpeellisena kuin näenkin kaunistelemattomien reportaasien tuonnin eteemme, aloin pakostikin miettiä tietynlaisten kuvaustilanteiden tarpeellisuutta, surua kuvaavien otoksien vaikuttavuutta ja sitä todellisuutta, jota kuvat rakentavat. Jopa sotatilanne pitää sisällään lukemattomia erilaisia todellisuuksia, riippuen kertojan ja kerrottavien näkökulmasta, ja henkilökohtaisen surun ja menetyksen kuvaaminen rajaa sodankäynnistä paljon pois. Esimerkiksi uhriuttamalla sodan ja väkivallan kokevat ihmiset voidaan oikeuttaa ulkopuolisten voimakas interventio ja uudelleen rakentaa todellisuutta pelastajien ja pelastettavien välillä. Toisaalta, ilman kuvia ja reportaasia voimme helposti ummistaa silmämme kokonaan.  

Koin itse, dokumentin katsojana, hyvin erilaisina kuvauksen kohteina itse konfliktitilanteet tai väkivallan, ryöstelyn ja sorron todellisuuksien kuvaamisen kuin esimerkiksi juuri lapsensa menettäneen perheen surun kuvaamisen. Ymmärrän, että lapsensa menettäneen perheen suru on seurausta konfliktista ja siten sen voi käsittää menevän konfliktien seurauksista kertomisen alle. Kuitenkin, niin pohjattomalta ja intiimiltä vaikuttaneen surun katsominen tuntui enemminkin tirkistelyltä kuin informoiduksi tulemiselta.

Kuka kertoo?  

Emma Watson kertoo ja näkee todellisuuden hyvin erilaisesta näkökulmasta kuin suurin osa maailman alle 30-vuotiaista naisista. Tämä ei missään nimessä tarkoita, ettei hänellä olisi oikeutta puhua, puolustaa tai nostaa esiin haasteita. Tämä, minun mielestäni, yksinkertaisesti tarkoittaa sitä, että Emma Watsonin ymmärrys todellisuudesta on aina pakostikin rajallinen, eli Emma Watson on ihminen siinä missä me muutkin. Ainakin itse tulkitsin puheesta hyvän tahdon lähettilään ymmärtävän rajallisuutensa hyvin myös itse.

Tämä ei ole kritiikki vahvasti kantaa ottaviin tai jonkin asian puolesta liputtaviin teskteihin/kuviin/tarinoihin. Vähän tapahtuisi tai muuttuisi tässä maailmassa ilman niitä, jotka uskaltavat nousta ylös ja sanoa kantansa ääneen. Kuitenkin, katson tärkeäksi oman kantansa, näkökulmansa, perspektiivinsä erottamisen totuudesta. Itseasiassa en tohtisi ihmisten välisissä suhteissa puhua totuudesta kovin useastikaan. On äärimmäisen vaikeaa erottaa toisistaan empiiriset faktat ja oman tulkintansa niistä. Tämä on inhimillistä, sillä ymmärrämme maailmaa oman tulkintamme kautta. Tästä syystä onkin tärkeää ymmärtää se, että tapani kertoa jokin ilmiö tai katsoa jotakin asiaa on aina värittynyt sillä, mikä minussa vaikuttaa. Vaikka eläisin päivän läheisteni, esimerkiksi siskojeni kanssa, tehden kaikki samat asiat ja syöden täsmälleen samaa ruokaa, kertoisimme luultavasti päivän lopulla kokemistamme asioista hyvin eri tavoin. Kokemuksemme, koulutuksemme, ammattimme ja lempiruokamme vaikuttaisivat siihen, miten päivästä kertoisimme. 

----

Pidän itse rajallisuuden ymmärtämistä jotenkin lohdullisena lähtökohtana tälle elämälle. Voin lukea, kuunnella ja laajentaa näkökulmaani, oppia ymmärtämään erilaisia tapoja katsoa ja toisaalta myös suhtautua kriittisesti niihin, jotka esittävät totuuksia tuon tuosta. Samalla voin luopua tavoitteesta löytää totuus, selittää tai ymmärtää kaikki, ja tämä on melko helpottava ajatus. Huokaus.

Bussimatkailua

Vuoden pyöräilyretkien jälkeen on ollut aika totutella bussien käyttöön. Linja-autoissa, jotka Suomessa liikkuvat melko tasaisin väliajoin, on aikaa havannoida itseään ja muita. Jostain syystä bussissa istuskelu on tuntunut paljon sosiaalisemmalta kokemukselta kuin aiempina aikoina busseja enemmän käyttäessäni. Ehkä olen itse avoimempi sosiaalisille kohtaamisille, tai ehkä syyskuun aurinkoiset aamut ovat tehneet ihmisistä virkeitä ja avoimia hymylle.

Eilen minulle, tai tarkemmin itsetunnolleni, kävi kuitenkin yksi bussimatkailun pahimmista vastoinkäymisistä. Nimittäin, jäin kanssamatkustajan hylkäämäksi. Tämä ihminen, joka oli istunut viereeni, nousi ja vaihtoi paikkaansa vapaana olevaan riviin heti ensimmäisen mahdollisuuden saatuaan. Siis nosti peppunsa penkistä ja vaihtoi paikkaa ennen omaa pysäkkiään. Miksi?

Miksi tekisit niin? Etkö voisi istua siinä vieressäni hetkeäkään vapaaehtoisesti?

Mielessäni alkoi saman tien pyöriä monet osin päällekkäiset kysymykset: olinko muistanut pestä hampaat (ehkä hengitykseni haisi ja kanssamatkustaja nousi siksi); olinko muistanut käydä suihkussa (liittyen edelleen hajukysymyksiin); olinko laittanut liikaa hajustetta; olinko istunut liian leveästi; vaikutinko typerältä teiniltä, joka näprää älypuhelintaan, vaikka todellisuudessa luin uutisia ja selailin facebookin newsfeediä? Vai paistoiko aurinko vain suoraan kanssamatkustajani silmiin, pakottaen tämän vaihtamaan paikkaansa?

En tohtinut kysyä, olisi kenties ollutkin vähän kohtuutonta kysellä moista ennen kello kahdeksaa.

Lukuunottamatta tätä yksittäistä hylätyksi tulemisen kokemusta bussimatkailu on sujunut ongelmitta. Itseasiassa olen nauttinut muiden kanssakulkijoiden kohtaamisesta jo ennen päivän virallisen ohjelman alkamista. On mukava konkreettisesti tuntea olevansa osa jotain suurempaa ryhmää matkalla töihin, kouluun, päiväkotiin tai mihin muualle kukaan nyt menisikään tuohon aikaan aamulla. On lämmittävä ajatus muistaa, ettei ole arkimurheineen yksin, ja nähdä, että joku muukin on väsynyt, nauttii musiikista tai lukee uutisia yksin yhdessä.

Kävelymatkat bussipysäkille ja takaisin ovatkin sitten aivan toinen asia. Voisin väittää olevani kävelystä nauttiva ihminen. Kävelen mielelläni kaikkialle käveltävissä olevien etäisyyksien välillä, paitsi että bussipysäkille kävelyä jostain syystä inhoan. En siis todellakaan pidä siitä. Olen pohtinut, mistä tämä inho kumpuaa ja tullut siihen tulokseen, että inho on tässä tapauksessa lähinnä kiireen ja olkalaukun aiheuttamaa. Tiedän kyllä, milloin minun tulisi lähteä käppäilemään kohti sitä bussipysäkkiä, mutta en saa itsestäni aikaiseksi lähteä tarpeeksi ajoissa. Niinpä kävely muuttuu usein joksikin huonoa hölkkää mutta lähinnä epätoivoista kipittämistä muistuttavaksi etenemiseksi, jota hankaloittaa vasemmalla olalla roikkuva laukku. Tuo laukku ottaa jokaisen juoksuaskeleen kohdalla oikeasta kyljestä. Pahimpina aamuina kengässäkin hiertää kivi.

Tällaiset asiat minua joskus hajoittavat. Bussille kiireessä käveleminen, varsinkin kun on juuri muistanut unohtaneensa kuulokkeet. Se vasta hajottaakin.

Ehkä se on ihan ok, hajoilu, niin pitkään kuin muistaa pitää asiat perspektiivissä. Minä kävelen päivittäin turvallista tietä ja melko lyhyen matkan bussipysäkille, ylläni lämpimät vaatteet, syötyäni hyvän aamiaisen ja kuunnellen juuri sitä musiikkia, jota haluan. Melko siistiä.

----

Olen kokkaillut huippuherkkuja: halloumi-kesäkurpitsa-pihvejä (alunperin täältä), kookos-curry-keittoa ja aivan järkyttävän hyvää omenapiirakkaa. Suosittelen puristamaan ylimääräisen veden pois raastetusta kesäkurpitsasta ja syömään omenapiirakkaa vaniljajäätelön kanssa.

Syksy hei!

On aika aloittaa taas. Uudelleen. Ehkä vuoden päästä saan palkkaa ja voin halutessani ostaa kalliit ja kauniit kumisaappaat. Ehkä kahden vuoden päästä säästän ASP-tilille tositarkoituksella (joka ilmeisesti kuuluu asiaan). Tuskin. Nyt on kuitenkin aika ryhdistäytyä, ja toivottaa syksy jälleen tervetulleeksi.

Säästämisen kanssa kesä meni jokseenkin nurinkurisesti - palkatonta harjoittelua tehdessä kun harvoin rikastuu. Kesä on myös jotenkin vastustamatonta aikaa. En vastusta jäätelön syömistä, mansikoiden tuoksua, tai aurinkoisilla terasseilla istumista. Kevyt kesäolo leviää lomalaisten ulkopuolelle ja sitä jotenkin kuvittelee olevansa palkallisella lomalla, vaikka itseasiassa istuu toimistossa palkatta.

Haasteet jatkuvat, sekä ne kivat haasteet että ne joiden kanssa välillä kompuroi tosissaan. Koska lounaiden osalta edullisuus ja reiluus on helpommin taattu kuin tehty tänä syksynä, on kokkailujen suhteen motivoiduttava jonkin muun avulla. Ajattelin iltaisia ruokailuhetkiä. Tampereen kirppareiden ja second hand -liikkeiden tarjontaan on jo tutustuttu ja tätä jatketaan.

Ruoan poisheittämisestä on taas ollut paljon puhetta ja poiketen suhtautumisestani moniin muihin ruokaan liitettäviin huolenaiheisiin tämä on minusta hyvä. Nyrpistelen itsekin pienille lommoille vastakerätyissä ompuissa ja kiroan jogurttipurkit, jotka uusine avausmekanismeineenkin tekevät mahdottomaksi viimeisen annoksen kaapimisen lautaselle. Hajoan viimeistään lähes kokonaan syötyyn juustopalaan, joka on liian paksu laitettavaksi leivän päälle mutta samalla liian pieni mihinkään muuhun. Kuitenkin, näitä ja muita ruokia ei tulisi heittää roskikseen, ei edes sinne bio-jäteastiaan niin kauan kuin ne vielä ovat täysin syömäkelpoisia. On vaan keksittävä, oltava luovempi tai syötävä sellaisenaan. Ruoan hävikin määrän laskeminen edelleen haasteiden joukossa.

----

Sitten toisenlaisiin haasteisiin: Puhetta identiteetistä ja toipumisesta:

Tätä voi pohtia sekä yksilön kannalta että ns. kollektiivisen identiteetin, jonkin yhteisön jaetun identiteetin, näkökulmasta. Yksi rauhanrakentamisen ja yksittäisen ihmisen elämänlaadun kannalta tärkeistä kysymyksistä on, missä vaiheessa voimme sanoa olevamme topuneita konfliktista, sairaudesta, onnettomuudesta. Olemmeko toipuneita silloin, kun ajattelemme konfliktia vähemmän kuin työtämme, tai kun lakkaamme tuntemasta ahdistusta siitä toisesta - oli se konkreettinen ihminen/ihmisryhmä tai vaikka jokin sairaus. Vai toivummeko todellisuudessa koskaan? Esimerkiksi konfliktin rakentamat ja jättämät vastakkainasettelut ovat hyvin vaikea purkaa ja pitää purettuna. Vaikka ihmiset oppisivatkin rakentamaan suhteensa uudelleen, ovat vanhat ristiriidat helposti nostettavissa pintaan - tämän tunnistamme esimerkiksi riidoissamme, jossa vanhat kaunat nousevat toistuvasti esiin. Miten paljon pystymme itse muokkaamaan menneiden tapahtumien vaikutusta itseemme ja itsessämme? Kuinka pystyisimme ehkäisemään putoamista takaisin toipilaan tilaan, tai aktiivisesti välttämään menneiden ristiriitojen vaikutusta suhteessamme johonkin toiseen, myös vaikeina hetkinä?

Monista meneillään olevista aseellisista konflikteista ei tarvitse paljoa tietää huomatakseen, kuinka ryhmät rakentavat identiteettiään vastakkainasettelun kautta, ja kuinka menneet konfliktit ja muistot vääryyksistä oikeuttavat osapuolten toimia ja vahvistavat ryhmän ryhmäytymistä. Ryhmien johtohahmojen lausunnoilla, julkisella keskustelulla ja nykyisin esimerkiksi sosiaalisessa mediassa pystytään ja pyritään vahvistamaan yhteishenkeä ja oikeutusta omalle toiminnalle. Kenties heikkona aasinsiltana tämä voidaan nähdä myös yksittäisen ihmisen henkilökohtaisten muistojen kohdalla: omat kipeät muistomme tuntuvat heräävän henkiin usein niinä muutoinkin heikkoina hetkinä, ja toisaalta esimerkiksi mediassa toistetut narratiivit voivat tahattomastikin pitää yllä toipilaana oloa.

Samoin kuin konfliktiosapuolet rakentavat luottamusta ja keskinäistä ymmärrystä dialogin avulla, ehkä itse kukin voisi omien menneisyyden mörköjen jättämiseksi muistoiksi työstää ja muokata ymmärrystä itsestään ja suhdettaan omiin kokemuksiin?

Siinä ehkä haastetta enemmänkin.

----

Kahdeksankymmentäkaksi euroa ja joitakin kaloreita

En ole kirjoittanut aikoihin. Enkä ajatellut kovasti haasteitani. Oli vappujuttuja, satoja origami-lintuja ja Helsinki-viikonloppuja. Kiireessä olen nauttinut halventuneista avokadoista, ja syönyt aamupalaksi muuta kuin puuroa.

On aika ryhdistäytyä. Sattui niin, että eräs summa, tarkalleen ottaen 82 euroa, löytyi yllättäen tililtä, jota en ole ruotsalaisen tilin avattuani oikeastaan käyttänyt. Koska tänään on maanantai, ja koska tasan kuukauden päästä aloitan palkattoman kesäharjoittelun, haastan nyt itseni syömään 82 eurolla niin pitkään kuin mahdollista. Ruotsissa. Laadusta ei tule säästää, eikä määrästä - katsotaan kuinka pitkälle tuolla päästään.

----

On pitänyt kirjoittaa täydellisestä avokadosta - elämän pieninä iloina. Eikö olekin mahtavaa avata avokado, joka on sisältä täydellisen vihreähkö ja juuri sopivan pehmeä syötäväksi. No on. Satuin kuitenkin eilen törmäämään linkkiin, joka olisi aikoinaan pilannut täydellisen avokadon nautiskelun, aiheuttanut ahdistusta ja pahoittanut mielen. Nyt linkki lähinnä ärsytti. En tahdo loukata tai aiheuttaa mielipahaa kenellekään, jättäisin vain seuraavanlaiset uutis/mainospätkät vähemmälle huomiolle, jos niihin sosiaalisen median yhteydessä törmäisin. Tämä lyhyt, alun perin wisegeek.comista lähtenyt ja Vivas median sivuilta löytynyt juttu kertoo, miltä 200 kilokaloria näyttää 39 eri ruokalajina kuvattuna. Siihen, mitä muuta, millaisia ravintoaineita, vitamiineja yms. nämä ruokalajit sisältävät ei mennä jutussa laisinkaan. Jutussa neuvotaan, että "Ehkä mietit ensi kerralla kaksi kertaa, kun päätät mitä pistät suuhusi". Minä puolestani neuvon, että äläpä mieti liikaa, älä ainakaan niitä kaloreita. Mieti mieluummin, mistä tulee pitkäksi aikaa hyvä olo, mikä antaa hyvää energiaa ja tuo hyvän mielen. Syö huoletta avokado tai kaksi silloin tällöin.

Haasteita, Madridia ja Kekkosen aikaa

Maaliskuu vaihtui huhtikuuhun, vanhenin päivässä vuoden ja yhtäkkiä 365 päivää tuntuivat sisältäneen vähän liikaa tai liian nopeasti.

Tammikuun alussa asetin itselleni neljä yksinkertaista haastetta, tarkoituksenani säästää muutamia kruunuja ja omatuntoani. Noin kolmen kuukauden testin jälkeen tilanne näyttää suhteellisen vakaalta, jopa muuta arkeani vakauttavalta.

1. Pahvimukikahvien välttäminen: Kolme kuukautta, nolla takeaway-kahvia. Kahvin ja teen nauttimisen suhde on viime aikoina kallistunut yllättäen teen suuntaan. Iltaisista yhteishetkistä teekuppien ääressä on tullut tapa, ja pikkujouluissa voittamastani teekannusta yhtäkkiä hyvin suosittu.

2. Herkullisten ja edullisten lounaiden valmistaminen: Vaikka neljän naisen yhtäaikaisesta, eikä aina niin kovin koordinoidusta kokkaamisesta pienessä keittiössämme, voisi kuvitella syntyvän enemmän konflikteja kuin herkullisia lounaita, ei kokkausintoni ole kummemmin lopahtanut. Tosin, ehkä into on edelleen liian innokas adjektiivi kuvaamaan suhtautumistani pannuilla ja kattiloilla leikkimiseen. Tunnustaen tämän naurettavuuden suurimmalle osalle kokkaavaa ihmiskuntaa, olen kuitenkin ylpeä omasta asennemuutoksestani ruoanlaittoa kohtaan. En enää pelkää myrkyttäväni itseäni tai muita kanssakulkijoita uunia käyttäessäni. Uskallan kokeilla, eilen laitoin hunajaa, ilman reseptiä, uunivuokaan. Käytän paljon vihanneksia, varsinkin parsakaalia, bataatteja ja porkkanaa, pavut ja kikherneet ostan vielä valmiiksi keitettyinä.

3. Uuden ostamisen välttäminen: Vietin Madridissa viikon ja sorruin ostamaan uutena, joskin el Rastron markkinoiden yhteydessä, uudet kävelykengät. On hassua, kuinka el Rastron markkinoilta ostaminen tuntuu itsestäni paremmalta kuin ketjuliikkeiden halpoja toppeja notkuvien hyllyjen sekoittaminen, vaikka monen myyntikojun tavaran alkuperä ja tuotteen valmistusketjun eettisyys saattaa olla aivan yhtä hämärän usvan peitossa kuin minkä tahansa muun ketjuliikkeen hyllyltä nostetun tavaran. Sortumiseni johtui kenkien kiillosta ja edullisesta hinnasta, sekä el Rastron kaaottimaisesta ihanuudesta. Kaikki muut matkatuliaiset - käsilaukun ja korvakorut - löysin käytettynä Malasañasta. Madridin Malasañan pienet, lähinnä hieman hintavampia (joskin Suomen hintoihin nähden melko edullisia) vintage vaatteita, laukkuja ja kenkiä sisältävät liikkeet ovat mielestäni jo itsessään vierailun arvoisia kohteita. Toki tämä antaa Madridista hyvin pinnallisen kuvan. Espanjaa ravisteleva talouskriisi, sekä erityisesti sen nuorisoa painavat ongelmat, eivät juuri näkyneet Madridin keskusta-alueiden lieppeillä. Onnekseni sain mahdollisuuden vierailla Universidad Complutense de Madridin valtiotieteiden ja sosiologian tiedekunnan savukkeiden hämyisillä käytävillä, jossa opiskelija-aktiivit suunnittelivat ja toteuttivat lakkoja nostaakseen huomiota kurjistuneeseen tilanteeseensa.

4. Poisheittämisen välttäminen: Tämä osuus haasteesta ontuu muiden perässä. Pilaantuvia hedelmiä ja vanhaksi menneitä maitotölkkejä ilmaantuu silloin tällöin, liian usein minulle. Erityisesti juhlat aiheuttavat jääkaapin ylitäyttymistä ja epämääräisyyttä siitä, mitä ja kuinka paljon ja nopeasti kunkin kuuluisi mitäkin syödä.

Siinä ne olivat. Pääsiäisen jälkeen tarkennutaan, ja kokeillaan viikkobudjetointia. Päätin tämän juuri nyt, kadun varmasti jo huomenna. Ajatushan ei ollut olla liian tarkka, liiallista fokusointia on tarkoituskin välttää.

-----------

Vierailin tänään ensimmäistä kertaa Uppsala stadsteaterissa, suomalaista näytelmää Sylvi och Anita katsomassa. Istuin keskellä keskimäärin merkittävästi minua vanhempaa katsomokuntaa, nautin näytelmästä, varsinkin Anitaa näyttelevän Heidi Heralan ryhdistä ja roolisuorituksesta, mutta tunsin itseni auttamattoman ulkopuoliseksi. Koin kummallisen vahvan ahaa-elämyksen ajasta ja paikastani siinä. En elänyt Kekkosen aikaan, en kokenut sitä Suomea koskaan suoraan ja tämä aika ja näytelmän kuvaavat suhdekuviot nostattavat minussa lähinnä yleistä analyyttista uteliaisuutta. Silti huumorini tuntui, ainakin osittain, menevän yhtäkaikki yhteen Kekkosen aikuisiältään muistavien katsojien kanssa. Ajat muuttuu, nokkela huumori, ääni ja sanat ja musiikki, pysyvät. 

Kahdesta kuvasta ja perspektiivistä

Keitin tänään riisipuuroa aamupalaksi, join kahvin muumimukista ja hakeuduin jo 13 vuotta mukanani kulkeneeseen maailmaan taas hetkeksi. Toiset leipovat pannukakkuja tuntiessaan olonsa alakuloiseksi, minä haen lohtua Keskimaasta. Riisipuurokaan ei palanut juuri laisinkaan pohjaan.

Perspektiivistä

Täysipäiväinen opiskelu kuulostaa monelle, ja ehkä syystäkin, leppoisalta lomalta. Minulta se meinaa varastaa perspektiivin. Kun laittaa kaiken tarmonsa kurssipaperin kirjoittamiseen, tulee pistäneeksi suhteettoman paljon painoarvoa melko pian arkistoon joutuvan 4500 sanan paperin päälle. Ehkä näin ei tapahtuisi, jos keskittyisi ainoastaan paperin perimmäiseen harjoitukseen, kriittiseen kirjallisuuden tarkasteluun, analyysiin ja kenties jonkin uuden idean tuontiin, mutta kun mielessä pyörivät omat unelmat juuri tästä aiheesta kirjoittamisesta, tutkimisesta ja osallistumisesta ja kun jostain syystä tuleva arvosana kiertyy päässä joko alalle hyväksymisen tai hylkäämisen merkiksi, muuttuu hengitys raskaaksi tulosta ajateltaessa. On kenties epätrendikästä kertoa tällaisesta ahdistuksesta, mutta ehkä joku toinenkin on joskus jossakin ajatellut, että milloinkahan se tapahtuu, milloin joku kertoo minulle, että tämä on aivan hirveää kuraa. Perspektiiviä, sitä että muistaa taas, miten monesta palasesta elämä oikeasti koostuu, kaivataan kipeästi. Ja näköjään myös sisäisestä rakentuvaa itsetuntoa. Saa nauraa, nyt minuakin jo vähän naurattaa.

Epätäydellisen täydelliset sämpylät

Edelleen, ainakin melko usein, minua hieman nolottaa tietämättömyyteni ruoanlaittoon liittyvistä perusteista. Esimerkiksi erilaisista jauhoista voisi varmasti opiskella melko pienellä vaivalla vaikka mitä. Toisaalta, ehkä tietämättömyys uudessa harrastuksessani on tällaiselle kontrollifriikille hyväksi. Sekoitan erilaisia aineksia tunnustaen epätäydellisen informaation lopputuloksesta - tässähän lähestytään heittäytymisen rajapyykkiä. Muutama päivä sitten, tulin täysin vahingossa leiponeeksi erityisen maukkaita sämpylöitä. Sileäpintaisia, pehmeitä, ravintoarvoiltaan melko köyhiä sämpylöitä saa kenties leipoessaan jotakuinkin näin:


5 dl maitoa/vettä 
hunajaa
1/2 dl becel juoksevaa
2tl suolaa
n. 7 dl vehnäjauhoja
n. 7 dl durumvehnäjauhoja

Liota tuorehiiva kädenlämpöiseen maitoon. Lisää suola ja loraus hunajaa. Sekoita n. 7 dl vehnäjauhoja joukkoon, lisää rasva ja jatka jauhojen lisäämistä tällä kertaa durumvehnäjauhoilla. Laita taikina kohoamaan kulhossa liinan alle vähintään puoleksi tunniksi. Leivo juuri sen kokoisia sämpylöitä kun haluat ja paista uunissa noin 10 minuuttia. Tarjoile voin ja juuston kanssa, nauti yksinkertaisen herkullisesta mausta. 

Vielä perspektiivistä. Sanomalehtien lukeminen ei aina auta. Tieto omien huolten pienuudesta ei välttämättä muunnu tunnistamiseksi. Ehkä joskus on hyvä vaan myöntää, että meneillään ei ole maailman paras viikko. Odottamatta saattaa tapahtua jotakin todella ihanaa, tai jotakin ihan pientä, joko itselle tai ystävälle. Tai sitten voi lähteä retkelle. Lopulta, jos muuten ei perspektiivi laajene, voi ottaa skype-yhteyden läheisen lapsiperheen arkeen. Kaikella rakkaudella.