Porkkanakakkua

Tänä syksynä on satanut usein myöhään iltaisin. Juuri nytkin sataa. Sade juuri ennen puoltayötä on melko ihanteellista. Sateen ropiseva ääni aivan kuin käskee valumaan kohti sänkyä. Sade iltaisella on kuin aikuisten hieman haikeamielinen unilaulu eikä se häiritse minua lainkaan niin paljon kuin aamuisin (tai päivisin) tapahtuva ulkoilu sateella kanssa ilman sateenvarjoa.

Joskin asiaa tarkemmin ajatellen, itse sade ei lopulta usein häiritsekään niin paljoa kuin ajatus siitä - tuo ennakoiva ajatus kastumisesta. Itse asiassa sateessa juokseminen tai pyöräileminen on vähintään 7/10 kerrasta lopultakin hauskaa, vähintään surkuhupaista. Sateesta valittaminen Suomessa on myös melko turhaa ja hieman suhteetontakin. Pitäisi vähentää sitäkin, sateesta valittamista.

Toivottavasti sade lakkaisi aamuksi, tai ainakin vähenisi.

----

Leivoin porkkanakakkua elämäni ensimmäisen kerran. Maun lisäksi minua on aina kiehtonut porkkanakakussa sen 'terveellisyys', eli se että siinä on porkkanaa. Nyt tiedän, miksi rakastan porkkanakakkua. Samasta syystä kuin pidän muistakin sokeria, rasvaa ja jotakin maukasta (kuten porkkanaa) sisältävistä herkuista. Kakusta tuli lähes täydellinen, uskallan vaatimattomasti väittää, ja sen ohjeet löytyvät täältä.

Kuitenkin, porkkanakakkutarinassa on myös kääntöpuolensa, vähän kuten sateessakin. Tuo puoli näyttäytyi minulle kahden etusormen - kyllä, molempien - vartta koristavissa pienissä haavoissa. Haavat aiheutuivat perinteistä raastinta käyttäessä tuon vaaditun 9dl porkkanaraasteen aikaansaamiseksi.

Ruoka- ja leivontablogeja selaillessa en voi olla huomioimatta, että resepteistä puuttuu lähes kroonisesti eräs osa. Usein niin sujuvasanaisesti etenevät ohjeistukset sivuuttavat nimittäin kokonaan kaikki ne työläät ja inhottavat osat, jotka paitsi sekoittavat reseptin annetun tekoajan myös vaativat raakaa fyysistä voimaa tai ainakin oikeaa tekniikkaa. Ainakaan minun lukemani ruokabloggarit eivät kerro lukijoilleen, miten välttää lihaskramppeja kaksikymmentä vuotta vanhalla sähkövatkaimella vaahdottaessa, tai mihin kohtaan leipomista ajoittaa tuo lähes litran porkkanaraasteen työstäminen. En ole myöskään koskaan lukenut ohjetta, jossa myötäelettäisiin vasenkätisten vaikeuksissa avata tölkkejä perinteisellä tölkinavaajalla. Epäilen, että näiden lähes työkseen tai ainakin aktiivisesti harrastuksekseen bloggaavien kokkien ei kenties tarvitse tehdä näitä työläitä vaiheita enää näillä vanhanaikaisilla työvälineillä.

No, kesti lähes kymmenen minuuttia ja kuusi isoa porkkanaa raastaa noin litra porkkanaraastetta. Välillä puolta vaihtaen sai hyvän tasaisen voimaharjoituksen käsille ja raastamisen jälkeen sain keräillä porkkanaraastetta loppuillan keittiön lattialta ja vähän jopa seiniltä.

Porkkanakakkuni oli ehdottomasti kaiken sen vaivan ja naarmujen arvoista.

Totuuksista

Viime viikolla huomioni keskittyi pariinkin puheenaiheeseen, jotka pyrkivät jollain tavalla hahmottamaan totuutta ja todellisuutta, sekä pohtimaan niiden kertojaa.

Docventuressa keskusteltiin The War Photographer -dokumentin jälkimainingeissa siitä, mitä totuus on ja miten sitä kuvataan. Erilaisissa tiedotusvälineissä taas kohistiin UN Womenin hyvän tahdon lähettilään Emma Watsonin pitämää puhetta tasa-arvosta heforshe-kampanjan aloittamiseksi. Olin itse vaikuttunut yllämainitusta dokumentista, joka kuvasi valokuvaaja James Nachtweyn kokemaa vahvaa paloa ja velvollisuuden tunnetta konfliktitilanteissa elävien tarinan kuvaamista kohtaan. Valehtelisin myös jos vättäisin, ettei kauniin, elegantin Emma Watsonin voimakas puhe tasa-arvosta olisi liikuttanut minua. Siltikin, ymmärrän hyvin myös sitä kritiikkiä, joka varsinkin jälkimmäisenä mainittua puhetta ja sen esittäjävalintaa kohtaan on esitetty.

Itse näen puhutun asian ytimessä olevan aina ainakin nämä kaksi kysymystä, jotka olisi hyvä muistaa esittäessään todellisuuksia: 1. Mikä se on, mitä minä oikeastaan käsittelen ja mitä kaikkea jätän ulkopuolelle tai vähemmälle huomiolle? 2. Miten se, että olen juuri minä, vaikuttaa siihen mitä sanon ja miten sen sanon?

Mistä puhutaan/Mitä kuvataan?

Aina kun kuvaa jotakin, oli se sanoin tai valokuvin, valitsee jotakin ja jättää pois jotakin muuta; painottaa jotakin vähätellen jotakin muuta. Tämä on väistämätöntä. Emme koskaan voi kuvata kaikkea, ja vielä vähemmän voimme kuvata edes jotakin yhtä kaikista mahdollisista näkökulmista. Valinnoilla voi kuitenkin olla hyvin merkittävä voima. Nimittäin kuvattaessa jotakin ei pelkästään kuvata sitä jotakin vaan oikeastaan rakennetaan sitä todeksi.

Esimerkiksi Emma Watson kuvasi naisten ja miesten olosuhteita, haasteita ja rajoitteita. Samalla hän rakensi tietynlaista todellisuutta: todellisuutta, jossa naisten ja miesten oikeudet ja mahdollisuudet kohtaavat erilaisia ja -tasoisia haasteita ja joihin on viimeistään nyt tartuttava. Puhe tarttui tärkeisiin kysymyksiin ja ongelmiin, jotka valitettavasti ovat yhä edelleen arkipäivää naisille ja miehille ympäri maailmaa. Samalla puhe kuitenkin vaikeni monista aiheista, jotka olisivat aiheeseen, siis tasa-arvosta puhumiseen, sopineet yhtälailla. Puhe vahvisti todellisuutta selkeästi naisten ja miesten asuttamana ja jätti näin kaikki ne, jotka eivät tunne kuuluvansa jompaan kumpaan näistä vaihtoehdoista, tasa-arvokysymysten prioriteettien ulkopuolelle.  

Toisaalta, ja valitettavasti, en usko tämän tasa-arvokysymysten rajallisuuden olleen puheentekijöiden vahinko, eikä toisaalta myöskään tarkoituksellinen hyökkäys esimerkiksi intersukupuolisia vastaan. Puhe vaikutti olevan tarkkaan pohdittu, ja sen oletetun yleisön ja sisällön suhdetta on varmasti mietitty tarkkaan. Mielestäni melko mielenkiintoisen kritiikin tarjoaa Julia Zulver täällä.

Valokuvaaja James Nachtwey taas oli kiertänyt vuosikausia kuvaamassa mahdollisimman monipuolisesti ihmisiä, jotka  joutuvat elämään sodan, nälänhädän ja pelon keskellä. Hän oli toistuvasti pistänyt itsensä vaaraan, tavoitteenaan pakottaa meidän silmämme auki väkivallalle ja tarpeettomalle surulle, joita ihmiset konfliktitilanteissa kohtaavat. Niin tarpeellisena kuin näenkin kaunistelemattomien reportaasien tuonnin eteemme, aloin pakostikin miettiä tietynlaisten kuvaustilanteiden tarpeellisuutta, surua kuvaavien otoksien vaikuttavuutta ja sitä todellisuutta, jota kuvat rakentavat. Jopa sotatilanne pitää sisällään lukemattomia erilaisia todellisuuksia, riippuen kertojan ja kerrottavien näkökulmasta, ja henkilökohtaisen surun ja menetyksen kuvaaminen rajaa sodankäynnistä paljon pois. Esimerkiksi uhriuttamalla sodan ja väkivallan kokevat ihmiset voidaan oikeuttaa ulkopuolisten voimakas interventio ja uudelleen rakentaa todellisuutta pelastajien ja pelastettavien välillä. Toisaalta, ilman kuvia ja reportaasia voimme helposti ummistaa silmämme kokonaan.  

Koin itse, dokumentin katsojana, hyvin erilaisina kuvauksen kohteina itse konfliktitilanteet tai väkivallan, ryöstelyn ja sorron todellisuuksien kuvaamisen kuin esimerkiksi juuri lapsensa menettäneen perheen surun kuvaamisen. Ymmärrän, että lapsensa menettäneen perheen suru on seurausta konfliktista ja siten sen voi käsittää menevän konfliktien seurauksista kertomisen alle. Kuitenkin, niin pohjattomalta ja intiimiltä vaikuttaneen surun katsominen tuntui enemminkin tirkistelyltä kuin informoiduksi tulemiselta.

Kuka kertoo?  

Emma Watson kertoo ja näkee todellisuuden hyvin erilaisesta näkökulmasta kuin suurin osa maailman alle 30-vuotiaista naisista. Tämä ei missään nimessä tarkoita, ettei hänellä olisi oikeutta puhua, puolustaa tai nostaa esiin haasteita. Tämä, minun mielestäni, yksinkertaisesti tarkoittaa sitä, että Emma Watsonin ymmärrys todellisuudesta on aina pakostikin rajallinen, eli Emma Watson on ihminen siinä missä me muutkin. Ainakin itse tulkitsin puheesta hyvän tahdon lähettilään ymmärtävän rajallisuutensa hyvin myös itse.

Tämä ei ole kritiikki vahvasti kantaa ottaviin tai jonkin asian puolesta liputtaviin teskteihin/kuviin/tarinoihin. Vähän tapahtuisi tai muuttuisi tässä maailmassa ilman niitä, jotka uskaltavat nousta ylös ja sanoa kantansa ääneen. Kuitenkin, katson tärkeäksi oman kantansa, näkökulmansa, perspektiivinsä erottamisen totuudesta. Itseasiassa en tohtisi ihmisten välisissä suhteissa puhua totuudesta kovin useastikaan. On äärimmäisen vaikeaa erottaa toisistaan empiiriset faktat ja oman tulkintansa niistä. Tämä on inhimillistä, sillä ymmärrämme maailmaa oman tulkintamme kautta. Tästä syystä onkin tärkeää ymmärtää se, että tapani kertoa jokin ilmiö tai katsoa jotakin asiaa on aina värittynyt sillä, mikä minussa vaikuttaa. Vaikka eläisin päivän läheisteni, esimerkiksi siskojeni kanssa, tehden kaikki samat asiat ja syöden täsmälleen samaa ruokaa, kertoisimme luultavasti päivän lopulla kokemistamme asioista hyvin eri tavoin. Kokemuksemme, koulutuksemme, ammattimme ja lempiruokamme vaikuttaisivat siihen, miten päivästä kertoisimme. 

----

Pidän itse rajallisuuden ymmärtämistä jotenkin lohdullisena lähtökohtana tälle elämälle. Voin lukea, kuunnella ja laajentaa näkökulmaani, oppia ymmärtämään erilaisia tapoja katsoa ja toisaalta myös suhtautua kriittisesti niihin, jotka esittävät totuuksia tuon tuosta. Samalla voin luopua tavoitteesta löytää totuus, selittää tai ymmärtää kaikki, ja tämä on melko helpottava ajatus. Huokaus.

Bussimatkailua

Vuoden pyöräilyretkien jälkeen on ollut aika totutella bussien käyttöön. Linja-autoissa, jotka Suomessa liikkuvat melko tasaisin väliajoin, on aikaa havannoida itseään ja muita. Jostain syystä bussissa istuskelu on tuntunut paljon sosiaalisemmalta kokemukselta kuin aiempina aikoina busseja enemmän käyttäessäni. Ehkä olen itse avoimempi sosiaalisille kohtaamisille, tai ehkä syyskuun aurinkoiset aamut ovat tehneet ihmisistä virkeitä ja avoimia hymylle.

Eilen minulle, tai tarkemmin itsetunnolleni, kävi kuitenkin yksi bussimatkailun pahimmista vastoinkäymisistä. Nimittäin, jäin kanssamatkustajan hylkäämäksi. Tämä ihminen, joka oli istunut viereeni, nousi ja vaihtoi paikkaansa vapaana olevaan riviin heti ensimmäisen mahdollisuuden saatuaan. Siis nosti peppunsa penkistä ja vaihtoi paikkaa ennen omaa pysäkkiään. Miksi?

Miksi tekisit niin? Etkö voisi istua siinä vieressäni hetkeäkään vapaaehtoisesti?

Mielessäni alkoi saman tien pyöriä monet osin päällekkäiset kysymykset: olinko muistanut pestä hampaat (ehkä hengitykseni haisi ja kanssamatkustaja nousi siksi); olinko muistanut käydä suihkussa (liittyen edelleen hajukysymyksiin); olinko laittanut liikaa hajustetta; olinko istunut liian leveästi; vaikutinko typerältä teiniltä, joka näprää älypuhelintaan, vaikka todellisuudessa luin uutisia ja selailin facebookin newsfeediä? Vai paistoiko aurinko vain suoraan kanssamatkustajani silmiin, pakottaen tämän vaihtamaan paikkaansa?

En tohtinut kysyä, olisi kenties ollutkin vähän kohtuutonta kysellä moista ennen kello kahdeksaa.

Lukuunottamatta tätä yksittäistä hylätyksi tulemisen kokemusta bussimatkailu on sujunut ongelmitta. Itseasiassa olen nauttinut muiden kanssakulkijoiden kohtaamisesta jo ennen päivän virallisen ohjelman alkamista. On mukava konkreettisesti tuntea olevansa osa jotain suurempaa ryhmää matkalla töihin, kouluun, päiväkotiin tai mihin muualle kukaan nyt menisikään tuohon aikaan aamulla. On lämmittävä ajatus muistaa, ettei ole arkimurheineen yksin, ja nähdä, että joku muukin on väsynyt, nauttii musiikista tai lukee uutisia yksin yhdessä.

Kävelymatkat bussipysäkille ja takaisin ovatkin sitten aivan toinen asia. Voisin väittää olevani kävelystä nauttiva ihminen. Kävelen mielelläni kaikkialle käveltävissä olevien etäisyyksien välillä, paitsi että bussipysäkille kävelyä jostain syystä inhoan. En siis todellakaan pidä siitä. Olen pohtinut, mistä tämä inho kumpuaa ja tullut siihen tulokseen, että inho on tässä tapauksessa lähinnä kiireen ja olkalaukun aiheuttamaa. Tiedän kyllä, milloin minun tulisi lähteä käppäilemään kohti sitä bussipysäkkiä, mutta en saa itsestäni aikaiseksi lähteä tarpeeksi ajoissa. Niinpä kävely muuttuu usein joksikin huonoa hölkkää mutta lähinnä epätoivoista kipittämistä muistuttavaksi etenemiseksi, jota hankaloittaa vasemmalla olalla roikkuva laukku. Tuo laukku ottaa jokaisen juoksuaskeleen kohdalla oikeasta kyljestä. Pahimpina aamuina kengässäkin hiertää kivi.

Tällaiset asiat minua joskus hajoittavat. Bussille kiireessä käveleminen, varsinkin kun on juuri muistanut unohtaneensa kuulokkeet. Se vasta hajottaakin.

Ehkä se on ihan ok, hajoilu, niin pitkään kuin muistaa pitää asiat perspektiivissä. Minä kävelen päivittäin turvallista tietä ja melko lyhyen matkan bussipysäkille, ylläni lämpimät vaatteet, syötyäni hyvän aamiaisen ja kuunnellen juuri sitä musiikkia, jota haluan. Melko siistiä.

----

Olen kokkaillut huippuherkkuja: halloumi-kesäkurpitsa-pihvejä (alunperin täältä), kookos-curry-keittoa ja aivan järkyttävän hyvää omenapiirakkaa. Suosittelen puristamaan ylimääräisen veden pois raastetusta kesäkurpitsasta ja syömään omenapiirakkaa vaniljajäätelön kanssa.

Syksy hei!

On aika aloittaa taas. Uudelleen. Ehkä vuoden päästä saan palkkaa ja voin halutessani ostaa kalliit ja kauniit kumisaappaat. Ehkä kahden vuoden päästä säästän ASP-tilille tositarkoituksella (joka ilmeisesti kuuluu asiaan). Tuskin. Nyt on kuitenkin aika ryhdistäytyä, ja toivottaa syksy jälleen tervetulleeksi.

Säästämisen kanssa kesä meni jokseenkin nurinkurisesti - palkatonta harjoittelua tehdessä kun harvoin rikastuu. Kesä on myös jotenkin vastustamatonta aikaa. En vastusta jäätelön syömistä, mansikoiden tuoksua, tai aurinkoisilla terasseilla istumista. Kevyt kesäolo leviää lomalaisten ulkopuolelle ja sitä jotenkin kuvittelee olevansa palkallisella lomalla, vaikka itseasiassa istuu toimistossa palkatta.

Haasteet jatkuvat, sekä ne kivat haasteet että ne joiden kanssa välillä kompuroi tosissaan. Koska lounaiden osalta edullisuus ja reiluus on helpommin taattu kuin tehty tänä syksynä, on kokkailujen suhteen motivoiduttava jonkin muun avulla. Ajattelin iltaisia ruokailuhetkiä. Tampereen kirppareiden ja second hand -liikkeiden tarjontaan on jo tutustuttu ja tätä jatketaan.

Ruoan poisheittämisestä on taas ollut paljon puhetta ja poiketen suhtautumisestani moniin muihin ruokaan liitettäviin huolenaiheisiin tämä on minusta hyvä. Nyrpistelen itsekin pienille lommoille vastakerätyissä ompuissa ja kiroan jogurttipurkit, jotka uusine avausmekanismeineenkin tekevät mahdottomaksi viimeisen annoksen kaapimisen lautaselle. Hajoan viimeistään lähes kokonaan syötyyn juustopalaan, joka on liian paksu laitettavaksi leivän päälle mutta samalla liian pieni mihinkään muuhun. Kuitenkin, näitä ja muita ruokia ei tulisi heittää roskikseen, ei edes sinne bio-jäteastiaan niin kauan kuin ne vielä ovat täysin syömäkelpoisia. On vaan keksittävä, oltava luovempi tai syötävä sellaisenaan. Ruoan hävikin määrän laskeminen edelleen haasteiden joukossa.

----

Sitten toisenlaisiin haasteisiin: Puhetta identiteetistä ja toipumisesta:

Tätä voi pohtia sekä yksilön kannalta että ns. kollektiivisen identiteetin, jonkin yhteisön jaetun identiteetin, näkökulmasta. Yksi rauhanrakentamisen ja yksittäisen ihmisen elämänlaadun kannalta tärkeistä kysymyksistä on, missä vaiheessa voimme sanoa olevamme topuneita konfliktista, sairaudesta, onnettomuudesta. Olemmeko toipuneita silloin, kun ajattelemme konfliktia vähemmän kuin työtämme, tai kun lakkaamme tuntemasta ahdistusta siitä toisesta - oli se konkreettinen ihminen/ihmisryhmä tai vaikka jokin sairaus. Vai toivummeko todellisuudessa koskaan? Esimerkiksi konfliktin rakentamat ja jättämät vastakkainasettelut ovat hyvin vaikea purkaa ja pitää purettuna. Vaikka ihmiset oppisivatkin rakentamaan suhteensa uudelleen, ovat vanhat ristiriidat helposti nostettavissa pintaan - tämän tunnistamme esimerkiksi riidoissamme, jossa vanhat kaunat nousevat toistuvasti esiin. Miten paljon pystymme itse muokkaamaan menneiden tapahtumien vaikutusta itseemme ja itsessämme? Kuinka pystyisimme ehkäisemään putoamista takaisin toipilaan tilaan, tai aktiivisesti välttämään menneiden ristiriitojen vaikutusta suhteessamme johonkin toiseen, myös vaikeina hetkinä?

Monista meneillään olevista aseellisista konflikteista ei tarvitse paljoa tietää huomatakseen, kuinka ryhmät rakentavat identiteettiään vastakkainasettelun kautta, ja kuinka menneet konfliktit ja muistot vääryyksistä oikeuttavat osapuolten toimia ja vahvistavat ryhmän ryhmäytymistä. Ryhmien johtohahmojen lausunnoilla, julkisella keskustelulla ja nykyisin esimerkiksi sosiaalisessa mediassa pystytään ja pyritään vahvistamaan yhteishenkeä ja oikeutusta omalle toiminnalle. Kenties heikkona aasinsiltana tämä voidaan nähdä myös yksittäisen ihmisen henkilökohtaisten muistojen kohdalla: omat kipeät muistomme tuntuvat heräävän henkiin usein niinä muutoinkin heikkoina hetkinä, ja toisaalta esimerkiksi mediassa toistetut narratiivit voivat tahattomastikin pitää yllä toipilaana oloa.

Samoin kuin konfliktiosapuolet rakentavat luottamusta ja keskinäistä ymmärrystä dialogin avulla, ehkä itse kukin voisi omien menneisyyden mörköjen jättämiseksi muistoiksi työstää ja muokata ymmärrystä itsestään ja suhdettaan omiin kokemuksiin?

Siinä ehkä haastetta enemmänkin.

----

Kahdeksankymmentäkaksi euroa ja joitakin kaloreita

En ole kirjoittanut aikoihin. Enkä ajatellut kovasti haasteitani. Oli vappujuttuja, satoja origami-lintuja ja Helsinki-viikonloppuja. Kiireessä olen nauttinut halventuneista avokadoista, ja syönyt aamupalaksi muuta kuin puuroa.

On aika ryhdistäytyä. Sattui niin, että eräs summa, tarkalleen ottaen 82 euroa, löytyi yllättäen tililtä, jota en ole ruotsalaisen tilin avattuani oikeastaan käyttänyt. Koska tänään on maanantai, ja koska tasan kuukauden päästä aloitan palkattoman kesäharjoittelun, haastan nyt itseni syömään 82 eurolla niin pitkään kuin mahdollista. Ruotsissa. Laadusta ei tule säästää, eikä määrästä - katsotaan kuinka pitkälle tuolla päästään.

----

On pitänyt kirjoittaa täydellisestä avokadosta - elämän pieninä iloina. Eikö olekin mahtavaa avata avokado, joka on sisältä täydellisen vihreähkö ja juuri sopivan pehmeä syötäväksi. No on. Satuin kuitenkin eilen törmäämään linkkiin, joka olisi aikoinaan pilannut täydellisen avokadon nautiskelun, aiheuttanut ahdistusta ja pahoittanut mielen. Nyt linkki lähinnä ärsytti. En tahdo loukata tai aiheuttaa mielipahaa kenellekään, jättäisin vain seuraavanlaiset uutis/mainospätkät vähemmälle huomiolle, jos niihin sosiaalisen median yhteydessä törmäisin. Tämä lyhyt, alun perin wisegeek.comista lähtenyt ja Vivas median sivuilta löytynyt juttu kertoo, miltä 200 kilokaloria näyttää 39 eri ruokalajina kuvattuna. Siihen, mitä muuta, millaisia ravintoaineita, vitamiineja yms. nämä ruokalajit sisältävät ei mennä jutussa laisinkaan. Jutussa neuvotaan, että "Ehkä mietit ensi kerralla kaksi kertaa, kun päätät mitä pistät suuhusi". Minä puolestani neuvon, että äläpä mieti liikaa, älä ainakaan niitä kaloreita. Mieti mieluummin, mistä tulee pitkäksi aikaa hyvä olo, mikä antaa hyvää energiaa ja tuo hyvän mielen. Syö huoletta avokado tai kaksi silloin tällöin.

Haasteita, Madridia ja Kekkosen aikaa

Maaliskuu vaihtui huhtikuuhun, vanhenin päivässä vuoden ja yhtäkkiä 365 päivää tuntuivat sisältäneen vähän liikaa tai liian nopeasti.

Tammikuun alussa asetin itselleni neljä yksinkertaista haastetta, tarkoituksenani säästää muutamia kruunuja ja omatuntoani. Noin kolmen kuukauden testin jälkeen tilanne näyttää suhteellisen vakaalta, jopa muuta arkeani vakauttavalta.

1. Pahvimukikahvien välttäminen: Kolme kuukautta, nolla takeaway-kahvia. Kahvin ja teen nauttimisen suhde on viime aikoina kallistunut yllättäen teen suuntaan. Iltaisista yhteishetkistä teekuppien ääressä on tullut tapa, ja pikkujouluissa voittamastani teekannusta yhtäkkiä hyvin suosittu.

2. Herkullisten ja edullisten lounaiden valmistaminen: Vaikka neljän naisen yhtäaikaisesta, eikä aina niin kovin koordinoidusta kokkaamisesta pienessä keittiössämme, voisi kuvitella syntyvän enemmän konflikteja kuin herkullisia lounaita, ei kokkausintoni ole kummemmin lopahtanut. Tosin, ehkä into on edelleen liian innokas adjektiivi kuvaamaan suhtautumistani pannuilla ja kattiloilla leikkimiseen. Tunnustaen tämän naurettavuuden suurimmalle osalle kokkaavaa ihmiskuntaa, olen kuitenkin ylpeä omasta asennemuutoksestani ruoanlaittoa kohtaan. En enää pelkää myrkyttäväni itseäni tai muita kanssakulkijoita uunia käyttäessäni. Uskallan kokeilla, eilen laitoin hunajaa, ilman reseptiä, uunivuokaan. Käytän paljon vihanneksia, varsinkin parsakaalia, bataatteja ja porkkanaa, pavut ja kikherneet ostan vielä valmiiksi keitettyinä.

3. Uuden ostamisen välttäminen: Vietin Madridissa viikon ja sorruin ostamaan uutena, joskin el Rastron markkinoiden yhteydessä, uudet kävelykengät. On hassua, kuinka el Rastron markkinoilta ostaminen tuntuu itsestäni paremmalta kuin ketjuliikkeiden halpoja toppeja notkuvien hyllyjen sekoittaminen, vaikka monen myyntikojun tavaran alkuperä ja tuotteen valmistusketjun eettisyys saattaa olla aivan yhtä hämärän usvan peitossa kuin minkä tahansa muun ketjuliikkeen hyllyltä nostetun tavaran. Sortumiseni johtui kenkien kiillosta ja edullisesta hinnasta, sekä el Rastron kaaottimaisesta ihanuudesta. Kaikki muut matkatuliaiset - käsilaukun ja korvakorut - löysin käytettynä Malasañasta. Madridin Malasañan pienet, lähinnä hieman hintavampia (joskin Suomen hintoihin nähden melko edullisia) vintage vaatteita, laukkuja ja kenkiä sisältävät liikkeet ovat mielestäni jo itsessään vierailun arvoisia kohteita. Toki tämä antaa Madridista hyvin pinnallisen kuvan. Espanjaa ravisteleva talouskriisi, sekä erityisesti sen nuorisoa painavat ongelmat, eivät juuri näkyneet Madridin keskusta-alueiden lieppeillä. Onnekseni sain mahdollisuuden vierailla Universidad Complutense de Madridin valtiotieteiden ja sosiologian tiedekunnan savukkeiden hämyisillä käytävillä, jossa opiskelija-aktiivit suunnittelivat ja toteuttivat lakkoja nostaakseen huomiota kurjistuneeseen tilanteeseensa.

4. Poisheittämisen välttäminen: Tämä osuus haasteesta ontuu muiden perässä. Pilaantuvia hedelmiä ja vanhaksi menneitä maitotölkkejä ilmaantuu silloin tällöin, liian usein minulle. Erityisesti juhlat aiheuttavat jääkaapin ylitäyttymistä ja epämääräisyyttä siitä, mitä ja kuinka paljon ja nopeasti kunkin kuuluisi mitäkin syödä.

Siinä ne olivat. Pääsiäisen jälkeen tarkennutaan, ja kokeillaan viikkobudjetointia. Päätin tämän juuri nyt, kadun varmasti jo huomenna. Ajatushan ei ollut olla liian tarkka, liiallista fokusointia on tarkoituskin välttää.

-----------

Vierailin tänään ensimmäistä kertaa Uppsala stadsteaterissa, suomalaista näytelmää Sylvi och Anita katsomassa. Istuin keskellä keskimäärin merkittävästi minua vanhempaa katsomokuntaa, nautin näytelmästä, varsinkin Anitaa näyttelevän Heidi Heralan ryhdistä ja roolisuorituksesta, mutta tunsin itseni auttamattoman ulkopuoliseksi. Koin kummallisen vahvan ahaa-elämyksen ajasta ja paikastani siinä. En elänyt Kekkosen aikaan, en kokenut sitä Suomea koskaan suoraan ja tämä aika ja näytelmän kuvaavat suhdekuviot nostattavat minussa lähinnä yleistä analyyttista uteliaisuutta. Silti huumorini tuntui, ainakin osittain, menevän yhtäkaikki yhteen Kekkosen aikuisiältään muistavien katsojien kanssa. Ajat muuttuu, nokkela huumori, ääni ja sanat ja musiikki, pysyvät. 

Kahdesta kuvasta ja perspektiivistä

Keitin tänään riisipuuroa aamupalaksi, join kahvin muumimukista ja hakeuduin jo 13 vuotta mukanani kulkeneeseen maailmaan taas hetkeksi. Toiset leipovat pannukakkuja tuntiessaan olonsa alakuloiseksi, minä haen lohtua Keskimaasta. Riisipuurokaan ei palanut juuri laisinkaan pohjaan.

Perspektiivistä

Täysipäiväinen opiskelu kuulostaa monelle, ja ehkä syystäkin, leppoisalta lomalta. Minulta se meinaa varastaa perspektiivin. Kun laittaa kaiken tarmonsa kurssipaperin kirjoittamiseen, tulee pistäneeksi suhteettoman paljon painoarvoa melko pian arkistoon joutuvan 4500 sanan paperin päälle. Ehkä näin ei tapahtuisi, jos keskittyisi ainoastaan paperin perimmäiseen harjoitukseen, kriittiseen kirjallisuuden tarkasteluun, analyysiin ja kenties jonkin uuden idean tuontiin, mutta kun mielessä pyörivät omat unelmat juuri tästä aiheesta kirjoittamisesta, tutkimisesta ja osallistumisesta ja kun jostain syystä tuleva arvosana kiertyy päässä joko alalle hyväksymisen tai hylkäämisen merkiksi, muuttuu hengitys raskaaksi tulosta ajateltaessa. On kenties epätrendikästä kertoa tällaisesta ahdistuksesta, mutta ehkä joku toinenkin on joskus jossakin ajatellut, että milloinkahan se tapahtuu, milloin joku kertoo minulle, että tämä on aivan hirveää kuraa. Perspektiiviä, sitä että muistaa taas, miten monesta palasesta elämä oikeasti koostuu, kaivataan kipeästi. Ja näköjään myös sisäisestä rakentuvaa itsetuntoa. Saa nauraa, nyt minuakin jo vähän naurattaa.

Epätäydellisen täydelliset sämpylät

Edelleen, ainakin melko usein, minua hieman nolottaa tietämättömyyteni ruoanlaittoon liittyvistä perusteista. Esimerkiksi erilaisista jauhoista voisi varmasti opiskella melko pienellä vaivalla vaikka mitä. Toisaalta, ehkä tietämättömyys uudessa harrastuksessani on tällaiselle kontrollifriikille hyväksi. Sekoitan erilaisia aineksia tunnustaen epätäydellisen informaation lopputuloksesta - tässähän lähestytään heittäytymisen rajapyykkiä. Muutama päivä sitten, tulin täysin vahingossa leiponeeksi erityisen maukkaita sämpylöitä. Sileäpintaisia, pehmeitä, ravintoarvoiltaan melko köyhiä sämpylöitä saa kenties leipoessaan jotakuinkin näin:


5 dl maitoa/vettä 
hunajaa
1/2 dl becel juoksevaa
2tl suolaa
n. 7 dl vehnäjauhoja
n. 7 dl durumvehnäjauhoja

Liota tuorehiiva kädenlämpöiseen maitoon. Lisää suola ja loraus hunajaa. Sekoita n. 7 dl vehnäjauhoja joukkoon, lisää rasva ja jatka jauhojen lisäämistä tällä kertaa durumvehnäjauhoilla. Laita taikina kohoamaan kulhossa liinan alle vähintään puoleksi tunniksi. Leivo juuri sen kokoisia sämpylöitä kun haluat ja paista uunissa noin 10 minuuttia. Tarjoile voin ja juuston kanssa, nauti yksinkertaisen herkullisesta mausta. 

Vielä perspektiivistä. Sanomalehtien lukeminen ei aina auta. Tieto omien huolten pienuudesta ei välttämättä muunnu tunnistamiseksi. Ehkä joskus on hyvä vaan myöntää, että meneillään ei ole maailman paras viikko. Odottamatta saattaa tapahtua jotakin todella ihanaa, tai jotakin ihan pientä, joko itselle tai ystävälle. Tai sitten voi lähteä retkelle. Lopulta, jos muuten ei perspektiivi laajene, voi ottaa skype-yhteyden läheisen lapsiperheen arkeen. Kaikella rakkaudella.

Ihmettelyä

Uusi koti, onnistuneita käyntejä kirpputorilla, oikean ohimon särkyä, Ukrainan ihmettelyä, Venäjän ihmettelyä, Yhdysvaltojen ihmettelyä, EU:n ihmettelyä ja opiskelemani tuoman monimutkaisuuden ihmettelyä.

Lisäksi ihastumista Elliot Erwittin kuviin, siirtyminen aamupalapuuroon ja Madridin odottamista.

Kuitenkin ennen näitä, twitterin ihmettelyn ihmettelyä.

Olen twitterissä, mutta olen hyvin, hyvin passiivinen twiittaaja. Välillä unohdan twitterin käytön pariksi kuukaudeksi kokonaan. Yhtälailla kuin kahvin keittäminen termariin ei ennen kuulunut arkirutiineihini, twitterin käyttö ei edelleenkään kuulu tapoihini. Aina silloin tällöin, kuitenkin, innostun erilaisten keskustelujen seuraamisesta ja joskus jopa osallistun 140 merkilläni väittelyyn. Twitterin surkuhupaisan historiani hauskin muisto on keskustelu #1kirjainpoiskirjannimestä, johon kontribuoin muun muassa seuraavasti: Alatalon salissa - sivun pituisia mietteitä Tammerkosken sillalta.

Viime viikonloppuna, Krimin tilanteen eskaloituessa nopeasti, seurasin tavanomaista aktiivisemmin twitterin #Ukraine #Crimea -keskusteluja. Hyvin mielenkiintoisten ja terävien kommenttieni lisäksi huomioni keskittyi erääseen hieman eriskummallisempaan trendiin - tai trendiytymisen puuttumiseen. Monet aktiiviset twitterin käyttäjät ilmaisivat useammin huolensa #Ukrainen vähäisestä suosiosta twitterissä kuin huolensa itse tilanteesta. Törmäsin samaan ilmiöön myös facebookin puolella. Ihmiset tuntuivat olevan kovin huolissaan mielipiteiden/huomion puuttumisesta Ukrainan tilanteeseen. Ymmärrän, että moni tuohtuu #Oscars -keskustelun noustessa kuumemmaksi puheenaiheeksi kuin Ukraina (ja ymmärtämisellä tarkoitan, että tuohdun juuri tällaisesta itsekin). Ukraina on suhteellisen lähellä meitä moneen muuhun kriisiin verrattuna ja tilanteen nopea kehittyminen sekä sen kansainvälinen ulottuvuus huolestuttavat jokaista täysin aiheellisesti.

Mistä tämä monen aktiivisen some-käyttäjän hiljaisuus Ukrainasta sitten voisi johtua? Kiinnostuksen ja huomion puutteen sijasta väitän, että moni Ukrainaa salaa ajatteleva ei kirjoita tästä 140-merkin pituisia mielipiteitä, koska a) tilanteen nopea kehittyminen mielenosoituksista välitettyyn sopimukseen, Janukovitšin syrjäyttämiseen ja Krimin ilmoittamaan kansanäänestykseen on hätkähdyttänyt monet ja selkeää mielipidettä asioiden kulusta on vaikea muodostaa; b)  kansainvälisen yhteisön, ja erityisesti Yhdysvaltojen, EU:n ja Venäjän kyvyttömyys rakentavaan dialogiin/de-eskaloiviin toimiin suhteessa toisiinsa on masentavaa ja rohkaisee lähinnä kaikkien osapuolten syyttelyyn tai c) informaatiotulvan noustessa voi väliin tuntua hukkuvan hyvin erilaisiin ja toinen toistaan yksipuolisempiin kannanottoihin kriisistä.

Then again, it might just be that the Oscars and the selfie of Ellen Degeneres are found, in general, to be more interesting.

Sivuavana noottina voisi vielä sanoa, että myöskään Etelä-Sudan ei ole ollut korkealla twitterin, puhumattakaan muun median kautta kantautuvissa ilmauksissa. YK:n arvioiden mukaan n. 3.2 miljoona etelä-sudanilaista tarvitsee ruoka-apua kesään mennessä. Alueellisia aspekteja sisältävä konflikti on johtanut n. 800 000 pakolaistumiseen (lähde).

------

Uusi koti näyttää kodilta. Kummallista, että kokonaisen asunnon muuttuminen omaksi huoneeksi tuntuu lisäävän keskittymis- ja asioiden hahmottamiskykyä. Huoneeseen tarvittavat huonekalut, eli ergonominen tuoli, peili ja lamppu, löytyivät kaikki second hand -hallista. Maksoin yhteensä n. 23 euroa ja pyöräilimme kaverini kanssa tuoli, lamppu ja peili kainalossamme kotiin. Keräsimme huvittuneita katseita ja hyvää mieltä.

------

Joku on joskus aivan varmasti sanonut, että ystävät tunnistaa siitä, että ne sanovat suoraan ja silti kauniisti. Ystäväni suorapuheisuudesta johtuen tai sen ansiosta olen siirtynyt edullisempaan aamupalaan. Kyllä, puuroon. Edullista, nopeaa ja terveellistä - vähän kun lisää mysliä ja marjoja niin jopa herkullista. En silti luovu juustosta.

------

End note: Ajoittain tuntuu, ettei tieto ainoastaan luo tuskaa vaan myös epävarmuutta, kyvyttömyyttä mielipiteen muodostamiseen ja jopa kyvyttömyyttä toimintaan. Tai ei tieto, vaan teoriat tiedosta, tiedon eri aspektit ja empiirinen aineisto. Tällä alalla voisi loputtomiin sanoa "toisaalta, ja taas toisaalta": toisaalta konfliktinratkaisussa on ehdottomasti otettava huomioon ihmisoikeudet, erityisesti vähemmistöjen asema, vastuu konfliktin aikaisista rikoksista, oikeusvaltioperiaatteet ja toimenpiteet niiden toteuttamiseksi. Toisaalta, konfliktinratkaisussa kohdataan vaatimuksia sotivien osapuolten turvan ja immuniteetin takaamiseksi ja poliittisen vallan jakamiselle näiden välillä rauhan saavuttamiseksi. Kansainvälinen tuki on tärkeää ja taas toisaalta se edustaa länsimaista ajattelua ja käsityksiämme hyvästä ja huonosta politiikasta. Demokratisoitumisprosessi on pitkällä tähtäimellä konflikteja vähentävää, jos oletetaan prosessin lopulta johtavan demokratiaan ja hyväksytään ns. demokraattisen rauhan periaate, jonka ytimessä on väite "demokratiat eivät sodi keskenään". Toisaalta, demokratisoitumisprosessi itsessään nähdään konfliktin mahdollisuutta lisäävänä. Rauhanvälitys toimii (joskus) lyhyellä aikavälillä, mutta ei välttämättä kontribuoi rauhan kestävyyteen.

En siis uskalla yrittää muotoilla, mitä mielestäni Ukrainan tilanteessa tulisi tehdä. Tai ehkä uskaltaisin, mutta en online. En ilman viittauksia ja lähdeluetteloa.

Muuttointoilua(ko)

Jos saisin ulkoistaa elämästäni jotakin,  joka oletetusti olisi elämään kuuluvaa ja elämästä kertovaa mutta samalla jotakin josta en välttämättä niin erityisesti välittäisi, ulkoistaisin muuttoprosessin. Huom. koko muuttoprosessin.

Yleisesti ärsyttävien pakkaamis- ja autonvuokrauskohtien lisäksi jättäisin mielelläni välistä myös uuden asumiskohteen sisustamis- ja järjestämisvaiheet. En tarvitsisi minkäänlaista sanavaltaa verhojen, mattojen ja kippojen asettelussa. Minulle riittäisi oikein hyvin, että joku asiasta innostunut ja paremman sisustamisvietin omaava kertoisi minulle lopulta, mihin laatikkoon mitäkin laittoi. Käytännössä esineisiin voitaisiin liittää esimerkiksi tarrakirjaimia, jotka kertoisivat niiden sisällön ja käyttötarkoituksen. Kokemukseni mukaan tämä on hupaisaa puuhaa niin muuttoavulle (joka tässä utopiassa implementoisi koko muuton) kuin muutettavallekin.

 Samaan hengenvetoon pyrkisin ulkoistamaan ansioluettelon kanssa hartiat kyyryssä taistelemisen. Onko kuva hyvä vai ehdoton ei? Kuinka tarkasti tulisi titteleiden takaa hahmottua tehdyt tehtävät? Liittyen edelliseen, kuinka välttää raskas ja sotkuinen lopputulos? Ovatko varhaisimmat kesätyöt vielä(kin) hyvä pitää mukana? Kuka tekisi minulle Linkedin-tilin ja onko sosiaalisen median uraverkostoissa verkostoituminen välttämätöntä? Näitä ja muita kysymyksiä pohditaan tänään ja taas huomenna Uppsalan vanhalla torilla. 

Muuttoprosessi on edennyt uuteen asumiskohteeseen, joskin vielä lopullista kohdetta sivuavaan huoneeseen. Teekannu on jo otettu käyttöön ja lainassa oleva kirjoituspöytä pitää selän hyvässä ryhdissä.

-----

Asetetuista haasteista hieman:

1. Pahvimukikahvien määrä = 0. Muuttaminen on vähentänyt kahvin juontia vanhan termarin jouduttua väliakaisesti hukkaan. Enää kaksi päivää ja ehjän termarin löytäminen saa alkaa. 

2. Lounaiden valmistaminen = Klassikoksi muodostunut avokadopasta ja perinteinen pinaattilasagne ovat hemmotelleet muuttavaa. Pakasteista löytyi vielä kasviskeittoja. Ruokaan yleisesti, ja olympialaisten aikana myös erilaisiin snackseihin erityisesti, on tuhlattu liikaa. Tulevina viikkoina tulee keskittyä hieman enemmän hintaan. Lauantaina saa kuitenkin pitää karkkipäivän, sillä muuten ne tavarat eivät täällä järjesty.

3. Uuden ostamisen vättäminen = termarin saa kohta hankkia. Ostin diesel-bensaa 200 kruunulla autoon, jota lainasin muuttoon. 

4. Poisheittämisen välttäminen = Olisikohan niin, että mitä myöhemmin muuttoprosessin aloittaa sitä suurempi on todennäköisyys vanhan poisheittämiselle kierrättämisen sijasta? Vai päteekö tämä vain kaltaisiini stressin vaikutuksesta mutkia suoriksi vetäviin taviksiin? Onneksi vaatteet ja muutamat tarpeettomat kodinhoitovälineet löysivät uudet kodit. Ruokakaapista lähes kaikki muutti mukana, mutta jääkaapissa majailevista jogurteista yms. liian monen tähteet hylättiin jätteisiin.

------

Opin muuttoprosessin lomassa, miten auton akkua ladataan. 

------

Ukrainasta: 

HS kirjoittaa vallankumousviikosta (HS 26.2.2014). Yksi kerros tarinaa onkin korruptoitunutta ja valtaa keskittänyttä hallitusta ja etenkin presidentti Janukovytsia vastaan syntynyt liike Euromaidan, jonka yhteenotot Ukrainan turvallisuusjoukkojen kanssa johtivat lähes 100 kuolonuhria vaatineisiin väkivaltaisuuksiin ja lopulta hallituksen kaatumiseen. Kerroksia ja toimijoita on kuitenkin enemmän kuin hyvä-paha tai musta-valko-akselille mahtuu. Millaista demokratiaa, keneltä ja kenelle Ukrainassa nyt ajetaan? Miten Krimin tilanne kehittyy ja miten tämä vaikuttaa Yhdysvallat/EU-akselin ja Venäjän suhteisiin? Millainen vaikutus EU:n toiminnalla oli tilanteen kärjistymiseen? Melko tiivis, mielenkiintoinen Mark Teramaen katsaus Ukrainan kohtaamiin haasteisiin löytyy täältä.

Kevään ensimmäinen päivä

Aurinko paistoi, kurssipaperi oli palautettu edellisenä iltana, päivän ohjelmassa yksi kokous ja käynti kuntosalilla, sitä ennen lounas ystävän kanssa. Heräsin kevään ensimmäiseen päivään ja ulos lähtiessäni laitoin aurinkolasit päälle.

Antakaa minun nauttia tästä hetki. Ei kevät ala helmikuussa, tiedän kyllä, mutta tänään aurinko helli meitä Uppsalassa ja kaikki tuntui hiukan kevyemmältä.

Ehdittiin hengähtää ja kuunnella Memoryhousea, keittää punajuurisoppaa ja aloittaa muuttoprosessin osa I.

Punajuurisoppa on hyvää, uskokaahan, huolimatta suorasukaisten ystävienne irvistyksistä (nämä reaktiot tulivat ennen keiton valmistamista).

Tänään taloudessani valmistettiin punajuurisoppaa ohjeella "käytä jääkaapista löytyviä vihanneksia, joista toivottavasti vähintään muutama on juuri punajuuri". Lopulta päädyin soseuttamaan kolme punajuurta, kolme perunaa, yhden bataatin ja sipulin. Käytin kaksi kasvisliemikuutiota ja soseuttamisen jälkeen lisäsin pari ruokalusikallista aurajuustoa (lue pari suurehkoa ruokalusikallista). Kuten tavallista, keittiössäni ei prameilla ulkonäöllä ja siltikin tuotoksista koetaan tarpeelliseksi ottaa todisteita.

Juustosta en luovu, en ainakaan vielä, en keitossa enkä leivän päällä.

Pian on aika siirtyä eteenpäin.

Ensin on kuitenkin kerrattava tilanne asettamieni haasteiden kannalta.

1. Pahvimukikahvien määrä on edelleen nollassa. Tehtävää helpotti viime viikolla järjestämämme useat tapahtumat, jotka ottavat paljon mutta antavat sentään ilmaista kahvia järjestäjilleen. Uusi, uljas termari odottaa edelleen ostamistaan.

2. Lounaat. Viime viikko oli haasteen tähänastisesti surkein lounaiden osalta. Ruoan tervellisyys ja taloudellisuus eivät muutoinkaan kuuluneet viime viikon avainsanoihin. Keittiössäni valmistettiin kahtena iltana uunivihanneksia (porkkanaa, bataattia, perunaa ja punajuurta öljyn, suolan, rosmariinin ja balsamicon kanssa) ja keskiviikkona duunattiin pakastepizzat.

3. Uuden ostamisen välttäminen. Ostin uusia pakasterasioita, perustelin ostoksen haasteen muilla osilla. Tänään kuntosalilla tunsin karua kateutta erään kanssajuoksijan hienostunutta kuntosalihabitusta kohtaan. Hiukset kaipaisivat leikkausta, mutta onneksi äiti tulee kylään ja voi leikata latvat pois.

4. Poisheittämisen välttäminen. En ymmärrä, miten voin olla tässä edelleen näin surkea. Eilen löysin jääkaapistani vanhaksi menneen raejuustopaketin - miten ihminen on systemaattisesti huomioimatta yksinäistä raejuustopakettia? Kuitenkin, hienohkoa edistystä ruokakaappien tyhjennyksessä on tapahtunut. Yllättävästi, varsinkin leivontaan tarvittavat elintarvikkeet ovat kadonneet. Jostakin syystä minulla on suhteettoman suuri varasto ananastölkkejä, jotka on kulutettava seuraavan kymmenen päivän kuluessa, ennen muuttoa.

---------------

Ananakset tulee syödä ennen muuttoprosessin osaa II. Tässä tulee muuttohaaste: muutan ulos vanhasta kolme päivää ennen muuttoa uuteen. Ratkaisuun tarvittavat banaanilaatikot ovat jo valmiina, enää tarvitaan silta pään päälle kolmeksi yöksi ja tarpeeksi monta ystävää kantoavuksi. Onneksi apua saapuu kotoa asti.

---------------

Uusista haasteista: Viime viikkoina mieli porisi hieman liikaa pelottavan ja epävarman tulevan kanssa, aikaa kului märehtimiseen elämisen sijasta. Havahduin ja päätin kääntää kurssia. Vähemmän stressiä, enemmän tekoja. Haasteen kanssa sujuu vaihtelevasti, paremmin kuitenkin kuin ennen.

Madrid ja ystävä odottavat reilun kuukauden päässä, hieman yllättävästi Tampere kutsuu syyskuussa tutkimusta harjoittelemaan ja kesä, no kesästä hieman myöhemmin. Ensin kohti kevättä, kevään toista ja kolmatta päivää.

Päivä, jona hän unohti kahvin kotiin

Täytyi varata pyykkitupakin kolmesti, ennen kuin oikeasti ehdin viemään pyykit puhdistumaan. Sitten täytyi aloittaa tämä vuoden urheilut, sillä oikea hartia alkoi tuntua - kyllä tuntua, ei tuntumaan - kuhmuiselta ja sen seuraukset taas tuntuivat ohimoissani. Urheilun jälkeen, ennen sitä tai sinä aikana kun olisi pitänyt urheilla istuin ensin tapaamisessa A, sitten tapaamisessa B ja lopulta tapaamisen C kautta taas tapaamisessa A. Väliin järjestettiin luento ja toinenkin, leivottiin piirakka, keitettiin lisää kahvia ja kuunneltiin mitä mielenkiintoisempia tarinoita. Kaiken tämän välissä pyöräilin paljon, usein urheiluvarusteet turhaan matkassani, ja yritin pyyhkiä kuraa farkuistani joita on turha pestä tässä säässä. Varsinkin, kun ne ovat aika tiukat farkut ja en luultavasti saisi niitä enää päälle, jos ne nyt pesisin.

Lopulta päädyin tähän - ensimmäistä kertaa neljään viikkoon istun kirjastossa ILMAN termariani. Silmäluomeni lumpsuvat ja piilaritkin tuntuvat kuivilta. Vesi maistuu pahalta ja hartioihini särkee. Termarikahvia on kova ikävä. Juuri hetki sitten minut yritettiin houkutella ostamaan se kaikista edullisin, 21 kruunun kahvi. Vaan en voi, se ei enää kuulu tapoihini.

Kiireestä johtuen ruokavalioni on ajoittain luisunut hollantilaisten rakastamien juustovoileipien puolelle, mutta maailman paras parsakaalikeitto (katso ohje alla) sekä sunnuntainen sämpylöintikohtaus ovat pitäneet omantuntoni puhtaana. Eilen söin myös ensimmäistä kertaa vuosiin palsternakkaa  - olin ehkä joskus päättänyt olla pitämättä siitä. Uunissa perunoiden, porkkanoiden ja sipulin kanssa hengaillut palsternakka rosmariinikuorrutuksella maistui makeahkon herkulliselle.

Haasteistani vielä:

Ostin raastimen, uutena. Raastoin kahdeksan porkkanaa sämpylöihin ja raastimen osto tuntui hyödylliseltä. Kenties käytettyjä raastimia olisi löytynyt kirppikseltä, mutta olin kovin nälkäinen (taas) ja halusin leipoa porkkanasämpylöitä heti enkä myöhemmin.

Sunnuntaina ostin karkkia. Perustelen ostosta vetoamalla kyseisen viikonpäivän aiheuttamaan post-pela-väsymykseen ja enemmän tai vähemmän ansaittuun elokuvailtaan.

Söin viime viikolla kaksi kertaa couscous-wokkia ja innostuinpa kokkaamaan risottoakin. Nämä vain siitä syystä, että kaapistani löytyi risottoriisiä ja kuka tietää kuinka vanhaa couscousta (mutta nämähän eivät mene vanhaksi, eihän?).

En vieläkään muistanut ostaa kätevämpiä bioroskapusseja. Yritän tänään uudelleen.

Nyt takaisin Dag Hammarskjöld -kirjastomme todellisuuteen ja kahvittomaan torstaihini.

Rooleista

– Tiedätkö Katariina, että jos en olisi tullut Uppsalaan en olisi ehkä koskaan saanut tietää, että Muumit tulevat Suomesta.

– Niinpä, ja minä en olisi tänä lukuvuotena luultavasti tehnyt ensimmäistäkään vegaanista mustikkapiirakkaa.

– Aika hassua.

– Niinpä. 

Seurasi kaksi tuntia rauhanturva- ja rauhanrakennusoperaatioiden tehokkuuden/tehottomuuden, no vaikutuksen joka tapauksessa, arvioimista erilaisista teoreettisista näkökulmista käsin. Onnea on opiskella alaa, jota pitää näin mielenkiintoisena. 

– Tein sitä suosittelemaasi vegaanista mustikkapiirakkaa brunssille. Tiedätkö mitä?

– No mitä?

– Eräs meidän kurssilaisista sanoi, että se muistuttaa ihan Katariinan mustikkapiirakkaa. 

Eikä! Siis eikä! Minä, joka en kokkaa enkä varsinkaan leivo, olen saavuttanut kenties ylimmän kohteliaisuuden asteen leipomiskuplassani. Joku toinen on leiponut yksinkertaista vegaanista mustikkapiirakkaa, ja tämä liitetään minuun - siis minuun. Myönnän, olen leiponut tuota samaa herkullista leivosta melkoisen monta kertaa järjestämiimme puhujatilaisuuksiin. Tiedättehän, Ruotsissa kuuluu tarjota herkullinen fika tapahtumien yhteydessä. Vaan siltikin, on aika kummallinen roolitus minulle tulla kysytyksi ohjeistusta leipomiseen liittyen saatika tulla yhdistetyksi johonkin leivottuun. Siitäkin huolimatta, että leivon tietysti tuota kyseistä leivonnaista usein juuri siitä syystä, että leipomisarkistoni ei vielä kovin montaa sivua resepteilleen tarvitse. 

---------

Olen viime päivinä pohtinut ja keskustellut identiteeteistämme, monikossa, ja rooleistamme, myöskin monikossa. Kuinka paljon meissä muuttuu siirtyessämme joukosta toiseen, roolista pikkusiskona rooliin opiskelijana, rooliin tyttönä ja rooliin työntekijänä. Toki osa rooleistamme on paljon kiinteämpi osa identiteettiämme - naiseus (ja tällä en vihjaa sen välttämättä sisältävän paljoakaan universaalia aineista) on minussa lähes aina jollain tavoin läsnä, kun taas aktiviinen osallistuminen yhteisten asioiden hoitoon on kenties ominaista usein muttei luonnollisesti yhtä synnynnäistä. Yhteiskuntatieteiden opiskelijana katson tieteenalani mukaisesti, että olemme sosiaalisesti rakentuneita ja historian muokkaamia olentoja. Kokemuksemme muokkaavat meitä emmekä (toivottavasti) koskaan ole valmiita. Olisi jotenkin toivotonta tuntea itsensä täysin - eikö tämä nimittäin tarkoittaisi omien rajojensa ja kykyjensä täydellistä tunnistamista? Kysymykseni kuuluu, kuinka pitkälle omaa rakentumistaan voi ohjata? Tarkemmin, kuinka pitkälle voin välttää tiettyjen vaiheiden vaikuttamista minuuteen, ja voiko uudet ympäristöt ja roolitukset vapauttaa joistakin vanhoista?

Seuraa kuva siitä ainoasta leivonnaisesta, jonka muistan ulkoa. Kyseessä on maailman helpoin vegaaninen mustikkapiirakka. Pohja valmistetaan margariinista (esim. Becel juokseva, määrä 100g), sokerista (1/2 dl), vaniljasokerista (1 tl) - sekoita nämä keskenään - täysjyvävehnäjauhoista (3,5 dl) ja leivinjauheesta (1 tl) - sekoita sitten kaikki yhteen ja lisää 1/2 dl vettä ja nypistele tasaiseksi. Pohjan ollessa 200-asteisessa uunissa n. 6-8 minuuttia valmista täyte näin: 1 purkki (500g) maustamatonta soijajogurttia, sopiva määrä (alkuperäinen ohje sanoo 2 dl, mutta minä sanon hieman enemmän) mustikoita tai muita marjoja, sekä yhtälailla sopiva määrä sokeria (n. 1/2 dl). Levitä täyte pohjan päälle, paista 200-asteisessa uunisssa n. 15 minuuttia, jonka jälkeen vielä n. 5 minuuttia hieman alemmassa lämmössä. Anna jäähtyä kunnolla (parhain tulos kenties jos yön yli jääkaapissa). Tajoile opiskelija- tai muille ystäville! 

Vielä viikko tammikuuta

Kulunut viikko tuntuu mielessäni yhdeltä pitkään jatkuneelta vuorokaudelta, jonka aikana tapahtui paljon mutta mikään ei oikein tuntunut valmistuvan loppuun asti. Tiedättehän, kuinka välillä päivät tuntuvat täyttyvän kaikenlaisella pienellä häslingillä, joka pakottaa keskeyttämään hyvän lukuputken - tai no, kankeasti alkaneen lukuputken, josta olisi voinut syntyä hyvä lukuputki jos se olisi ylipäätänsä yltänyt putken mittoihin - ja aiheuttaa epämääräisyyden ja tehottomuuden tunnetta. Tai ehkä sitä kutsutaan tammikuuksi.

Haasteeni kannalta tämä venytetty vuorokausi on sujunut melko tasaisesti, joskin alkua hieman innottomammin. Tässä lyhyt viikkokatsaus:

1. Termarikahvit vs. pahvimukikahvit

Ilman minkäänlaisia vieroitusoireita liikkeelle lähtenyt testi sujuu mallikkaasti. Tällä viikolla en enää edes vahingossa suunnannut kohti sitä tuttua kahvilaa, jossa varmaan luullaan minun kadonneen. Termarini näyttää entistä nuhjuisemmalta ja pieni vuotamista estävä osa vähän jo repsottaa. Päätin sallia itselleni syntymäpäivälahjaksi uuden termarin. Ja koska syntymäpäiväni on vielä lähes kahden kuukauden päässä, saan hankkia uuden termarin jo heti oikean kuun alussa. Välillä on hyvä olla kiltti itselleen. Pahvimukikahvien määrä testin alusta tähän päivään = 0.

2. Lounaat

Pakastinlounaat ovat alkaneet tuottaa tulosta. Söin samaa riisiwokkia kolmena päivänä eikä minun ole vielä edes tarvinnut turvautua pakastimessa odottavaan hätävarabataattikeittooni. Hyvä kuitenkin oli, että pakastimeen oli edellisellä viikolla alkanut ilmestyä täytettyjä lounasrasioita, sillä suunnitelmani illallisilta jäljelle jäävistä kätevän kokoisista doggie bageista epäonnistui täydellisesti. Ensin neljä nuorta naista söivät kuuden edestä ja seuraavana iltani kaksi naista ja yksi mies söivät ainakin yhtä paljon kuin edellisen illan nälkäiset naiset. Puolessa välissä viikkoa ruokaostosteni hinta kohosi hetkellisesti, kun en enää kestänyt elää ilman juustoa. Monet opiskelukaverini lopettivat juuston oston jo kauan sitten, mutta minä en siihen pysty enkä edes halua. Yhdestä en luovu, tai no kahdesta, siis juustosta ja kahvista.

3. Uuden ostamisen välttäminen

Löysin lopulta kaiken mitä tarvitsin perjantai-illan huumaa varten käytettynä ja erittäin edullisesti. Tai kaiken muun paitsi sukkahousut. Miksi ne eivät kestä montaa käyttökertaa, siis sukkahousut, on varmasti selityksen jo monet kerrat saanut kysymys ja toisaalta ei mikään kovin suurta murhetta tuova ongelma. Sen toisen lahkeen repeytyminen kantapäästä tai varpaiden kohdalta on silti vaan niin hirvittävän ärsyttävää. Vaikka varpaankynnetkin oli nätisti leikatut.

4. Poisheittämisen välttäminen

Heitin neljät rikkinäiset sukkahousut roskiin. Varmaan pirkkaniksinaiset olisivat niillekin keksineet käyttöä, mutta olin turhautunut ja kiireessä. Kehitin uuden sub-asteen tälle haasteelle. Syö kaapit tyhjiksi -haasteen tarkoituksena on tehokkaasti ja maukkaasti tyhjentää ruokakaappieni sisältö niin hyvin kuin mahdollista 25. helmikuuta mennessä. Tietysti päivämäärälle on looginen selitys: muutan tuolloin tästä suhteellisen edullisesta ja silti minulle täysin ylihintaisesta asunnosta suhteellisen naurettavan halpaan ja minulle sopivan hintaiseen asuntoon. Jo muuton mahdollisimman kivutonta suorittamista ajatellen on hyvä, ettei minun tarvitse kuljettaa kahta pussia soijarouhetta, useita erilaisia pastapakkauksia, tomaattimurskatölkkejä ja epäilyttävän monia ananastölkkejä mukanani uuteen asuntooni. Niinpä päätin tehdä tästä luovuuteen kannustavan haasteen. Minun tulee elää mahdollisimman herkullisesti ja kaappeja tyhjentäen seuraava kuukausi.

Muuttamisesta:

Ihanaa ihanaa ihanaa! Kävin tällä viikolla allekirjoittamassa vuokrasopimuksen uuteen asuntoon ja mieli on oikein hyvä. Jaan asunnon kolmen muun tytön kanssa ja säästän pelkästään vuokrassa yli 100 euroa/kuukausi. Toki oman tilan pienentyminen hieman jännittää, vain ja ainoastaan siksi että siihen on voinut tottua, mutta toisaalta on hauskaa päästä harjoittamaan ruotsia ja jakamaan olohuone muiden kanssa. Aika siirtyä eteenpäin.

Tammikuuta on enää muutama päivä jäljellä - en ole tästä pahoillani. Helmikuussahan tulee jo vähän keväisempää, eikö vain?

Viikkokatsaus

Lyhyt viikkokatsaus haasteisiin:

1. Pahvimukikahvien määrä = 0.

Takeaway-kahvin välttely on ollut haasteen helpoin ja helpottavin osa. Termarielämä säästää viikossa minulle laskujeni mukaan vähintään noin 125 kruunua (5 x 25 kruunun kahvi/6 x pieni kahvi). Samalla käytän ostettua suodatinkahvia hieman aiempaa enemmän, mutta tehokkaan hyödyntämisen ja maltillisen kokoisen termarimukin ansiosta säästän kahvissa reilusti yli kymmenen euroa viikossa. Opiskelijalle tämä on oikeaa rahaa.

Termarini on edelleen hieman ankean harmaa ja vähän rosoinen, mutta siitä nautittu kahvi maistuu pitkään tuoreelta. Jotenkin se myös joka aamu löytää hyvin paikkansa sotkuisesta repustani.


2. Lounaat

Lounasboksi oli mukana arkena erinomaisesti, 5/5. Termarielämä alkoi lounaiden osalta keittopainotteisesti, joskin loppuviikosta agendalle nousivat ruokaisat voileivät. Viikonloppuna heittäydyin täysin villiksi ja leivoin sämpylöitä - kyllä, ensimmäistä kertaa elämässäni täysin itseäni varten, itsenäisesti ja parasta toivoen. Täysjyvävehnäsämpyläni onnistuivat leipomisosuudesta huolimatta erinomaisesti. Tieto siitä, että nuo sämpylät odottavat leipojaansa aamuisin pakastimessa, lämmittää mieltäni melkoisesti.

3. Uuden ostamisen välttäminen

Laskimen jo hankin ja ostamisen myönsin. Teemajuhliin tarvittavat asusteet löytynevät helposti käytettyinä. Inhoan (no enkä oikeasti, mutta omistan yhden kauniin cocktail-mekon ja haluaisin pitää sitä) teemajuhlia. Täällä niitä rakastetaan.



4. Poisheittämisen välttäminen

Haasteeni luultavasti haastavin ja närkästyttävin osa. Ihmiset ympärilläni tuntuvat kaikki osaavan arvioida paljon paremmin ruokaostoksiaan kuin tämä hellitty lapsi. "Ei minun koskaan tarvitse heittää pilaantunutta pois", "jääkaapissani on aina vain se, mitä tarvitsen", "ruokaa tarvitsee vain vähän duunailla ja näin saat erinomaisen lounaan taas seuraavaksi päiväksi". Ahaa, tekee mieleni sanoa. No mutta tietysti, miksi olenkaan ollut näin typerä. Ihmiselle, joka vasta yrittää ottaa tavaksi valmistaa edullista ja terveellistä ruokaa itselleen säännöllisesti, on ruoan duunaileminen vähän sama kuin pyydettäisiin istumaan opettelevaa koiraa heiluttamaan häntäänsä kolmesti joka kerta istuuduttuaan. Kokkaaminen ja ruoan tehokas käyttö kulkevat käsi kädessä ja näin ne myös haastavat rinnakkain. Ruusukaalit jääkaapissa ahdistavat mieltäni, vaan huomenna nuo jo hieman nahistuneet kääröt saavat kelvata iltapalaksi. Mitään ei ole heitetty pois.


---------------------


On kertakaikkisen vapauttavaa olla rehellinen omasta epätäydellisyydestään ja vajavaisuudestaan. Vietin lapsuudessani aika paljon enemmän aikaa voimistelusalilla kuin keittiössä tai muita kotitaloustöitä tehden. Koko konsepti kotitaloustyöt hieman pyörryttää ja nostaa toistuvia kysymysmerkkejä mieleeni. Minulle nämä asiat ovat aina olleet vaikeampia kuin vaikka tutkielman kirjoittaminen. Olen pitänyt kokkaamiseen kulutettavaa aikaa lähinnä tehottomana tuhlauksena, jonka voisin viettää jonkin oikeasti tärkeän parissa. Olen harjoittanut muistini valikoimaan ongelmitta tärkeät asiat luennoilta, mutta samalla saatan ostaa yksittäisiä paperikasseja biojätettä varten viikkojen ajan ainoastaan siksi, etten koskaan kaupassa ollessani muista ostaa biojätepusseja. Ruoan maustaminen on mielestäni hyvin haastavaa ja hieman pelottavaa - entä jos mausta tulee hirvittävä eikä ruokaa voi laisinkaan syödä?

Pitäkää avuttomana tai turhamaisena, siihen on jokaisella oikeus. Haluan opetella, muokata ja muovata tapojani. Pirkkanikseihin ei minusta ole, mutta pidän uudesta puolestani, joka arvostaa omaa ruoanlaittoaan ja syö omia sämpylöitään.

Vihreästä aallosta

Pyöräreittini yliopistolle on hyvin rutinoitunut. Kohtaan matkalla yhteensä neljät liikennevalot ja yhden junaradan ylityspaikan. Tunne, kun olet juuri kiihdyttämässä ehtiiksesi vihreisiin ja keltainen välähtää silmiisi, on joskus hieman ylivoimainen. Toisaalta toisinaan valot vaihtuvat vihreiksi ja tasoristeyksen puomit nousevat natisten ylös juuri silloin, kun sinä niin haluat. Tänään oli yksi tuollaisista vihreän aallon päivistä - siitäkin huolimatta, että päivä alkoi vessan pesulla klo 7.30.

Olen viikon päivät etsinyt kuumeisesti itselleni uutta asuntoa kuultuani, etten voi jäädä enää nykyiseen asumukseeni helmikuuta pidemmälle. Uppsalassa vuokramarkkinoita voisi parhaiten kuvata metaforalla hulluista päivistä. Taistelu on kiivasta. Blocketiin ilmestyy vuokralle-ilmoitus ja samassa kymmenen hyvin käyttäytyvää, siistiä, taloudellisesti ja muutoinkin vakaata ehdokasta lähettävät asuntoflirttailuviestinsä ilmoituksen jättäneelle. Tänään minua onnisti. Muutan maaliskuun alusta kurssikaverinikin asuttamaan asuntoon, jossa vuokralaisia on yhteensä neljä. Asunto on kaiken lisäksi vielä hyvin lähellä käyttämääni kiipeilypaikkaa sekä noin 7 minuutin pyöräilymatkan päässä yliopistosta. En malta odottaa rutinoitumista uuteen pyöräilyreittiini.

Tänään, ja oikeastaan jo eilisestä lähtien, muutkin pienet ja keskisuuret toimet ovat sujuneet ongelmitta. Pyörän lukko on avautunut ensimmäisellä yrityksellä eikä vessankaan pesu tuntunut pahalta. Mieleen hiipii epämääräinen pelko siitä, ettei tällainen vihreä aalto voi kestää kauan. Kohta täytyy rysähtää ja pahasti. Mutta miksi? Nauttia hetken keveydestä, aika moni meistä voisi varmasti kehittää tuota taitoa. Tottahan toki jossain kohtaa kaikella todennäköisyydellä jollain tavalla rysähtää. Ehkä huomenna lukko ei toimikaan odotetusti tai tilastotieteiden tentissä laskimen ruutuun välähtää syntax error -merkki järkevän todennäköisyyden sijasta. Viittaan tietysti hieman pelottavampaan tunteeseen siitä, että hyvää onnea seuraisi jotenkin automaattisesti alamäki. Mutta miksi?, kysyn taas.

Lopuksi pari kommenttia säästölinjasta. Ostin laskimen, tarvitsen sitä kokeeseen. En etsinyt kirppareilta, koe hermostutti ja iski paniikki laskimesta. Tämän lisäksi ei ole ostettu mitään tavaraa. Pahvimukikahvien määrä on edelleen nollassa. Termari pestään jo melko rutinoituneesti ja eilen illasta yhdessä ystävän kanssa kokkailtu meksikolainen papukeitto (katsokaahan ohje lunnileipoo-blogista) on pitänyt budjetin hyvin hallussa. Tänään valmistin illalliseksi munakoiso-kesäkurpitsa-sieni-uunipaistosta. Ladoin vuokaan kerrokset "itketettyjä" munakoisoja, kesäkurpitsat sekä sienet, valmistin tomaattikastikkeen ja kaadoin sen kerrosten päälle. Tapojeni mukaisesti lisäsin väliin hieman fetaa (juustoista en luovu) ja raastoin vielä tavallista goudaa päälle. Uunissa paistos oli noin 30 minuuttia.

Hyvin on syöty.

y=hyvä mieli, x1=tanssi, x2=ruoka

Viikottaiset tanssitunnit alkoivat taas tänään. Uppsalan ainoan jyrkähkön mäen polkeminen pimeässä korvat palellen (olin epähuomiossa laittanut aamulla päähän pelkän talvipannan, jonka alle isohkot korvalehteni eivät täysin mahtuneet) oli pieni hinta maksettavaksi tunnin silkasta riemusta. Jokainen askelsarja poistaa stressiä, kroppa herää talviunestaan ja kaiken tämän päälle ruotsini kehittyy - David Hasselfoff på stranden. Tänään housen lisäksi kokeiltiin vierailijaopettajan johdolla jonkinlaista dance aerobic -sovellusta. Mies näytti etukäteen enemmän kehonrakentajalta kuin tanssijalta, ja tietysti rutiini oli aivan mahtava. Ennakkoluulot, ensivaikutelma, todistetusti aina enemmän tai vähemmän metsässä.

Pikainen katsaus tämän päivän kattaukseen ja kulutukseen. Klo 8.30 otin ylpeänä kattilan ja kuorimaveitsen esiin. Valmistin lounaaksi bataatista, perunasta ja porkkanasta koostuvan kasvissosekeiton, johon unohdin tällä kertaa lisätä tuoretta chilipaprikaa maustamaan. Unohdin, eli olin käyttänyt sen yhden, joka kaapissani oli jonkin aikaa ollut. Keitosta tuli ilman chiliä kuitenkin melko hyvää, joskin bataattia olisi ehkä saanut olla enemmän. Joukkoon sekoitin ison nokareen valkosipulituorejuustoa. Valkosipulia ja sipulia oli joukossa tietysti muutoinkin. Muistin ottaa keiton mukaan. Seuraa osittainen kuvatodiste:

Tanssitunnin jälkeen suuntasin nälkäisenä kauppaan ja kävin melko kiivaan sisäisen kamppailun siitä, josko cashew-pähkinät sittenkin kuuluisivat tähän iltaan. Päätin jättää pähkinät toiseen kertaan ja päädyin ostamaan täysjyväleipää, mysliä (kilon, kyllä oli halvinta ja varmaan kohta kaduttaa etten ostanut parempaa), raejuustoa, kolme appelsiinia sekä yhden banaanin. Ostokset maksoivat yhdessä liikaa, noin kahdeksan euroa. Kahdeksan euroa on paljon. Olin lähikaupassa, olisi pitänyt lisätä viides haaste: älä käy kalliissa lähikaupassa. Yritän keskittää halvempaan kauppaan jatkossa, olin vain niin kovin nälkäinen.

Huomenna päivä tilastotieteiden parissa. Vietin tänään hetkisen kirjastossa harjoitellen edellisen vuoden kokeella, laskin siinä oikealla ja kynä tietysti vasemmassa kädessä yksinkertaisia funktioita laskien. Olo oli kuin ekaluokkalaisella.

Termarielämä maistuu.

Day one - talvipakkasia ja osittaisia onnistumisia

Asetettujen haasteiden seuranta testin ensimmäisen päivän ajalta:

1. Pahvimukikahvien määrä: 0. Termari muistettiin ottaa mukaan ja siitä nautittu kahvi maistui tuoreelta aina myöhäiseen iltapäivään asti. Termarin pohjalle jäi kuitenkin puolikas kupillinen (pieni tosin) nyt jo enemmän jäähtynyttä kahvia, joten huomiseksi riittää hieman kohtuullisempi annos fika-ainesta.

2. Aamuni startattua keskimääräistä myöhemmin runsaalla aamupalalla lounaaksi riittivät juustolla, salaatilla ja kurkulla täytetyt ruisleivät. Ei tuota kai kunnon lounaaksi moni kutsuisi, mutta puolustuksekseni on mainittava, että juustoa oli paljon ja aikainen illallinen (chicken tikka masala ilman kanaa) ystävän luona piti kylläisenä ja vielä edullisesti. Toisaalta, huomiseksi tarkoitettu lounaskeitto makaa jääkaapissani vielä kokonaisina bataatteina, perunana ja porkkanoina.

3. Täysin tarpeettomien ostostarpeiden kehittäminen ja ideointi on merkillisen helppoa. Vaikka ensimmäisen päivän tuhlailut jäivät kruunujen osalta hyvin vähäisiksi (itse asiassa nollaan ystävän tarjoaman päivällisen ansiosta), nousi päivän aikana monia seuraavan parin viikon aikana ostamiseen kannustavia ideoita. Onneksi kaikki tarvittava opiskelijajuhlien järjestämiseen ja asianmukaiseen teema-asuun pukeutumiseen on kerättävissä kokoon oman vaatekaapin, kavereiden sekä kirpputorien hyllyiltä. Esimerkiksi paikallinen Röda korsetin myymälä myy hyvin järjestetyiltä ja selkeiltä hyllyiltä kaikkea teekupeista ja kuorintaveitsistä talvitakkeihin ja kohtuuhintaisiin vintage-vaatteisiin.

4. Lopulta viemäriin heitettävä kahvitilkka termarin pohjalla jäi hiukan vaivaamaan - varsinkin, kun olen kotiin tultuani istunut tässä sohvalla kirjoitellen tuon tilkan edelleen viiletessä termarin sisällä.


Kaiken kaikkiaan haasteiden ensimmäisestä päivästä on selvitty innolla ja melko onnistuneesti. Tämä on hyvä, sillä tavanomainen tammikuinen väysymys ja hienoinen alakuloisuus meinaavat vallata mieltä näin iltaisin. Yhdestä epätavanomaisesta haluan kuitenkin vielä kirjoittaa. Meneillään on ensimmäinen talvipyöräilykauteni. Pyöräillessäni tänään iltaisella tuon kenties noin neljän kilometrin matkan kotiin - ylläni lämmin talvilakki ja kaulahuivi hiukan liian korkealla takin kaulukseen nähden - hienoinen viima ei niin haitannut ja pyöräily tuntui erityisen luonnolliselta. Kiitos kunnollisen lainapyörän ja pyöräteiden kenties, mutta omin ehdoin liikkuminen on aika mahtavaa ja hyvin suositeltavaa. Kuinkahan paljon parempaa se vielä olisi, jos oikeasti pukeutuisin lämpimästi?

Huomenna luvassa bataattiperunaporkkanakeittoa ja tilastotieteitä.

Aloittamisesta ja uudenvuodenlupauksista

Aloittaminen voi keskeneräisyydessäänkin olla yllättävän pitkä ja vaikea prosessi. Jotta voi aloittaa jotakin, on ensin saatava idea tämän jonkin aloittamisesta. Idea voi syntyä lähes kuin itsestään, tai sen voi matkia joltakin toiselta - joko osittain tai kokonaan, luvallisesti tai täysin luvatta. Idean omaksumisen ja itselleen selkeyttämisen jälkeen seuraa aloittamisen konfliktinomaisin osa. Yhtenä hetkenä sitä tuntee valtavaa paloa ja rohkeutta aloittaa, toisena työntää idean mielestään keksien tuhansia tekosyitä aloittamisen lykkäämiselle. Tämä mielensisäinen konflikti voi kestää kauan, ja joskus avuksi saatetaan tarvita jopa ulkopuolisia välittäjiä tai ärsykkeitä.

Uusivuosi (ja uudet kujeet) toimii meistä monelle rohkaisevana ärsykkeenä. Joka 52 viikon välein voimme aloittaa jotakin ilman häpeää aloittamisen lykkäämisestä. Jos kerran aloittaa jotakin tammikuun ensimmäisellä viikolla, niin silloinhan aloittaa niin pian kuin mahdollista. No, tähän aloittamiseen kului lähes kaksi viikkoa, mutta muiden aloittajien rohkaisemana aloitan nyt oman uudenvuodenlupaukseni toteuttamisen.

---------

Oma aloittamisprosessini on tähän asti edennyt suurin piirtein näin: Kirjoittaminen on minulle mielekästä ja haluaisin tehdä sitä myös opintojeni ulkopuolella. En oikein tiedä mistä kirjoittaa, sillä haluaisin oikeastaan kirjoittaa siitä, ettei aina tarvitse olla sitä jotain erityistä, mistä kirjoittaa. Tunnen kateuden, ärtymyksen ja hienoisen ihastelun sekaista värinää ruoanlaittoon, muotiin ja muihin "tee-se-itse"-konsteihin keskittyviä blogeja kohtaan. En luo ihmeellisempiä keittiössä, vaatenaulakkoni huutelee vähän sitä kuin tätäkin ja tunnen itseni täysin pirkkaniksikyvyttömäksi. Mistä siis kirjoittaisin?

Ratkaisu löytyy kukkarosta. Juvenes-ravintoloiden opiskelijahintaisista lounaista luovuttuani ja Ruotsiin muutettuani käyttämäni raha ruokaan ja, myönnettäköön, varsinkin kahviin on noussut huimasti. Asialle on tehtävä jotakin, tapoja muutettava, mutta miten aloittaa tämä pahvimukit historiaan vievä muutos hektisen elämän keskellä? Kirjoittamalla, tallentamalla haasteet itselleen kirjoitettuun muotoon, jakamalla tämä muiden kanssa ja näin sitouttamalla itsensä aloittamista seuraavaan toteuttamiseen. Samalla kuin kirjoittaa säästämisestä laadusta tinkimättä voi pyrkiä kertomaan siitä, mistä haluaisi enemmän puhua. Oodi epätäydellisyydelle, pullaleipään sortumiselle ja rehellisyydelle.

Haasteita asetan alkuun neljä:

1. Pahvimukikahvien välttäminen - termarin etsiminen ja käyttöönotto sekä seuranta.
2. Kohtuuhintaisten lounaiden valmistaminen itse ja niiden mukaan ottamisen muistaminen.
3. Uusien tavaroiden (mukaan lukien vaatteet) ostamisen välttäminen - ostamisen tarpeen tai halun tuntiessa suunta käytettyjen tavaroiden kauppoihin.
4. Kaikenlaisen vielä käytettävän tai käytettävissä olleen poisheittämisen välttäminen.

Nämä haasteet ovat monelle täysin arkipäivää, ja kenties kuva nykyminusta muodostuu liiankin tuhlailevaksi näiden perusteella. Tarkoituksenani on kuitenkin olla rohkeampi ja rehellisempi kuin ennen, ja siinä sivussa säästää niin kukkaroa kuin ympäristöämmekin hiukan enemmän.

Apua ja vinkkejä otetaan avosylin vastaan.