Docventuressa keskusteltiin The War Photographer -dokumentin jälkimainingeissa siitä, mitä totuus on ja miten sitä kuvataan. Erilaisissa tiedotusvälineissä taas kohistiin UN Womenin hyvän tahdon lähettilään Emma Watsonin pitämää puhetta tasa-arvosta heforshe-kampanjan aloittamiseksi. Olin itse vaikuttunut yllämainitusta dokumentista, joka kuvasi valokuvaaja James Nachtweyn kokemaa vahvaa paloa ja velvollisuuden tunnetta konfliktitilanteissa elävien tarinan kuvaamista kohtaan. Valehtelisin myös jos vättäisin, ettei kauniin, elegantin Emma Watsonin voimakas puhe tasa-arvosta olisi liikuttanut minua. Siltikin, ymmärrän hyvin myös sitä kritiikkiä, joka varsinkin jälkimmäisenä mainittua puhetta ja sen esittäjävalintaa kohtaan on esitetty.
Itse näen puhutun asian ytimessä olevan aina ainakin nämä kaksi kysymystä, jotka olisi hyvä muistaa esittäessään todellisuuksia: 1. Mikä se on, mitä minä oikeastaan käsittelen ja mitä kaikkea jätän ulkopuolelle tai vähemmälle huomiolle? 2. Miten se, että olen juuri minä, vaikuttaa siihen mitä sanon ja miten sen sanon?
Mistä puhutaan/Mitä kuvataan?
Aina kun kuvaa
jotakin, oli se sanoin tai valokuvin, valitsee jotakin ja jättää pois
jotakin muuta; painottaa jotakin vähätellen jotakin muuta. Tämä on
väistämätöntä. Emme koskaan voi kuvata kaikkea, ja vielä vähemmän voimme
kuvata edes jotakin yhtä kaikista mahdollisista näkökulmista.
Valinnoilla voi kuitenkin olla hyvin merkittävä voima. Nimittäin
kuvattaessa jotakin ei pelkästään kuvata sitä jotakin vaan oikeastaan
rakennetaan sitä todeksi.
Esimerkiksi Emma
Watson kuvasi naisten ja miesten olosuhteita, haasteita ja rajoitteita.
Samalla hän rakensi tietynlaista todellisuutta: todellisuutta, jossa
naisten ja miesten oikeudet ja mahdollisuudet kohtaavat erilaisia ja
-tasoisia haasteita ja joihin on viimeistään nyt tartuttava. Puhe tarttui
tärkeisiin kysymyksiin ja ongelmiin, jotka valitettavasti
ovat yhä edelleen arkipäivää naisille ja miehille ympäri maailmaa. Samalla puhe
kuitenkin vaikeni monista aiheista, jotka olisivat aiheeseen, siis
tasa-arvosta puhumiseen, sopineet yhtälailla. Puhe vahvisti
todellisuutta selkeästi naisten ja miesten asuttamana ja jätti näin
kaikki ne, jotka eivät tunne kuuluvansa jompaan kumpaan näistä
vaihtoehdoista, tasa-arvokysymysten prioriteettien ulkopuolelle.
Toisaalta, ja valitettavasti, en usko tämän
tasa-arvokysymysten rajallisuuden olleen puheentekijöiden vahinko, eikä
toisaalta myöskään tarkoituksellinen hyökkäys esimerkiksi intersukupuolisia vastaan. Puhe vaikutti
olevan tarkkaan pohdittu, ja sen oletetun yleisön ja sisällön suhdetta
on varmasti mietitty tarkkaan. Mielestäni melko mielenkiintoisen kritiikin tarjoaa Julia Zulver täällä.
Valokuvaaja James Nachtwey taas oli
kiertänyt vuosikausia kuvaamassa mahdollisimman monipuolisesti ihmisiä,
jotka joutuvat elämään sodan, nälänhädän ja pelon keskellä. Hän oli
toistuvasti pistänyt itsensä vaaraan, tavoitteenaan pakottaa meidän
silmämme auki väkivallalle ja tarpeettomalle surulle, joita ihmiset
konfliktitilanteissa kohtaavat. Niin tarpeellisena kuin näenkin
kaunistelemattomien reportaasien tuonnin eteemme, aloin pakostikin
miettiä tietynlaisten kuvaustilanteiden tarpeellisuutta, surua kuvaavien
otoksien vaikuttavuutta ja sitä todellisuutta, jota kuvat rakentavat.
Jopa sotatilanne pitää sisällään lukemattomia erilaisia todellisuuksia,
riippuen kertojan ja kerrottavien näkökulmasta, ja henkilökohtaisen surun ja menetyksen
kuvaaminen rajaa sodankäynnistä paljon pois. Esimerkiksi uhriuttamalla
sodan ja väkivallan kokevat ihmiset voidaan oikeuttaa ulkopuolisten
voimakas interventio ja uudelleen rakentaa todellisuutta pelastajien ja
pelastettavien välillä. Toisaalta, ilman kuvia ja reportaasia voimme helposti ummistaa silmämme kokonaan.
Koin itse, dokumentin katsojana, hyvin erilaisina kuvauksen kohteina itse konfliktitilanteet tai väkivallan, ryöstelyn ja sorron todellisuuksien kuvaamisen kuin esimerkiksi juuri lapsensa menettäneen perheen surun kuvaamisen. Ymmärrän, että lapsensa menettäneen perheen suru on seurausta konfliktista ja siten sen voi käsittää menevän konfliktien seurauksista kertomisen alle. Kuitenkin, niin pohjattomalta ja intiimiltä vaikuttaneen surun katsominen tuntui enemminkin tirkistelyltä kuin informoiduksi tulemiselta.
Koin itse, dokumentin katsojana, hyvin erilaisina kuvauksen kohteina itse konfliktitilanteet tai väkivallan, ryöstelyn ja sorron todellisuuksien kuvaamisen kuin esimerkiksi juuri lapsensa menettäneen perheen surun kuvaamisen. Ymmärrän, että lapsensa menettäneen perheen suru on seurausta konfliktista ja siten sen voi käsittää menevän konfliktien seurauksista kertomisen alle. Kuitenkin, niin pohjattomalta ja intiimiltä vaikuttaneen surun katsominen tuntui enemminkin tirkistelyltä kuin informoiduksi tulemiselta.
Kuka kertoo?
Emma Watson kertoo ja näkee todellisuuden hyvin erilaisesta näkökulmasta kuin suurin osa maailman alle 30-vuotiaista naisista. Tämä ei missään nimessä tarkoita, ettei hänellä olisi oikeutta puhua, puolustaa tai nostaa esiin haasteita. Tämä, minun mielestäni, yksinkertaisesti tarkoittaa sitä, että Emma Watsonin ymmärrys todellisuudesta on aina pakostikin rajallinen, eli Emma Watson on ihminen siinä missä me muutkin. Ainakin itse tulkitsin puheesta hyvän tahdon lähettilään ymmärtävän rajallisuutensa hyvin myös itse.
Emma Watson kertoo ja näkee todellisuuden hyvin erilaisesta näkökulmasta kuin suurin osa maailman alle 30-vuotiaista naisista. Tämä ei missään nimessä tarkoita, ettei hänellä olisi oikeutta puhua, puolustaa tai nostaa esiin haasteita. Tämä, minun mielestäni, yksinkertaisesti tarkoittaa sitä, että Emma Watsonin ymmärrys todellisuudesta on aina pakostikin rajallinen, eli Emma Watson on ihminen siinä missä me muutkin. Ainakin itse tulkitsin puheesta hyvän tahdon lähettilään ymmärtävän rajallisuutensa hyvin myös itse.
Tämä ei ole
kritiikki vahvasti kantaa ottaviin tai jonkin asian puolesta liputtaviin
teskteihin/kuviin/tarinoihin. Vähän tapahtuisi tai muuttuisi tässä
maailmassa ilman niitä, jotka uskaltavat nousta ylös ja sanoa kantansa
ääneen. Kuitenkin, katson tärkeäksi oman kantansa, näkökulmansa,
perspektiivinsä erottamisen totuudesta. Itseasiassa en tohtisi ihmisten
välisissä suhteissa puhua totuudesta kovin useastikaan. On äärimmäisen
vaikeaa erottaa toisistaan empiiriset faktat ja oman tulkintansa niistä.
Tämä on inhimillistä, sillä ymmärrämme maailmaa oman tulkintamme
kautta. Tästä syystä onkin tärkeää ymmärtää se, että tapani kertoa jokin
ilmiö tai katsoa jotakin asiaa on aina värittynyt sillä, mikä minussa
vaikuttaa. Vaikka eläisin päivän läheisteni, esimerkiksi siskojeni
kanssa, tehden kaikki samat asiat ja syöden täsmälleen samaa ruokaa,
kertoisimme luultavasti päivän lopulla kokemistamme asioista hyvin eri
tavoin. Kokemuksemme, koulutuksemme, ammattimme ja lempiruokamme
vaikuttaisivat siihen, miten päivästä kertoisimme.
----
Pidän itse
rajallisuuden ymmärtämistä jotenkin lohdullisena lähtökohtana tälle
elämälle. Voin lukea, kuunnella ja laajentaa näkökulmaani, oppia
ymmärtämään erilaisia tapoja katsoa ja toisaalta myös suhtautua
kriittisesti niihin, jotka esittävät totuuksia tuon tuosta. Samalla voin
luopua tavoitteesta löytää totuus, selittää tai ymmärtää kaikki, ja
tämä on melko helpottava ajatus. Huokaus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti