Totuuksista

Viime viikolla huomioni keskittyi pariinkin puheenaiheeseen, jotka pyrkivät jollain tavalla hahmottamaan totuutta ja todellisuutta, sekä pohtimaan niiden kertojaa.

Docventuressa keskusteltiin The War Photographer -dokumentin jälkimainingeissa siitä, mitä totuus on ja miten sitä kuvataan. Erilaisissa tiedotusvälineissä taas kohistiin UN Womenin hyvän tahdon lähettilään Emma Watsonin pitämää puhetta tasa-arvosta heforshe-kampanjan aloittamiseksi. Olin itse vaikuttunut yllämainitusta dokumentista, joka kuvasi valokuvaaja James Nachtweyn kokemaa vahvaa paloa ja velvollisuuden tunnetta konfliktitilanteissa elävien tarinan kuvaamista kohtaan. Valehtelisin myös jos vättäisin, ettei kauniin, elegantin Emma Watsonin voimakas puhe tasa-arvosta olisi liikuttanut minua. Siltikin, ymmärrän hyvin myös sitä kritiikkiä, joka varsinkin jälkimmäisenä mainittua puhetta ja sen esittäjävalintaa kohtaan on esitetty.

Itse näen puhutun asian ytimessä olevan aina ainakin nämä kaksi kysymystä, jotka olisi hyvä muistaa esittäessään todellisuuksia: 1. Mikä se on, mitä minä oikeastaan käsittelen ja mitä kaikkea jätän ulkopuolelle tai vähemmälle huomiolle? 2. Miten se, että olen juuri minä, vaikuttaa siihen mitä sanon ja miten sen sanon?

Mistä puhutaan/Mitä kuvataan?

Aina kun kuvaa jotakin, oli se sanoin tai valokuvin, valitsee jotakin ja jättää pois jotakin muuta; painottaa jotakin vähätellen jotakin muuta. Tämä on väistämätöntä. Emme koskaan voi kuvata kaikkea, ja vielä vähemmän voimme kuvata edes jotakin yhtä kaikista mahdollisista näkökulmista. Valinnoilla voi kuitenkin olla hyvin merkittävä voima. Nimittäin kuvattaessa jotakin ei pelkästään kuvata sitä jotakin vaan oikeastaan rakennetaan sitä todeksi.

Esimerkiksi Emma Watson kuvasi naisten ja miesten olosuhteita, haasteita ja rajoitteita. Samalla hän rakensi tietynlaista todellisuutta: todellisuutta, jossa naisten ja miesten oikeudet ja mahdollisuudet kohtaavat erilaisia ja -tasoisia haasteita ja joihin on viimeistään nyt tartuttava. Puhe tarttui tärkeisiin kysymyksiin ja ongelmiin, jotka valitettavasti ovat yhä edelleen arkipäivää naisille ja miehille ympäri maailmaa. Samalla puhe kuitenkin vaikeni monista aiheista, jotka olisivat aiheeseen, siis tasa-arvosta puhumiseen, sopineet yhtälailla. Puhe vahvisti todellisuutta selkeästi naisten ja miesten asuttamana ja jätti näin kaikki ne, jotka eivät tunne kuuluvansa jompaan kumpaan näistä vaihtoehdoista, tasa-arvokysymysten prioriteettien ulkopuolelle.  

Toisaalta, ja valitettavasti, en usko tämän tasa-arvokysymysten rajallisuuden olleen puheentekijöiden vahinko, eikä toisaalta myöskään tarkoituksellinen hyökkäys esimerkiksi intersukupuolisia vastaan. Puhe vaikutti olevan tarkkaan pohdittu, ja sen oletetun yleisön ja sisällön suhdetta on varmasti mietitty tarkkaan. Mielestäni melko mielenkiintoisen kritiikin tarjoaa Julia Zulver täällä.

Valokuvaaja James Nachtwey taas oli kiertänyt vuosikausia kuvaamassa mahdollisimman monipuolisesti ihmisiä, jotka  joutuvat elämään sodan, nälänhädän ja pelon keskellä. Hän oli toistuvasti pistänyt itsensä vaaraan, tavoitteenaan pakottaa meidän silmämme auki väkivallalle ja tarpeettomalle surulle, joita ihmiset konfliktitilanteissa kohtaavat. Niin tarpeellisena kuin näenkin kaunistelemattomien reportaasien tuonnin eteemme, aloin pakostikin miettiä tietynlaisten kuvaustilanteiden tarpeellisuutta, surua kuvaavien otoksien vaikuttavuutta ja sitä todellisuutta, jota kuvat rakentavat. Jopa sotatilanne pitää sisällään lukemattomia erilaisia todellisuuksia, riippuen kertojan ja kerrottavien näkökulmasta, ja henkilökohtaisen surun ja menetyksen kuvaaminen rajaa sodankäynnistä paljon pois. Esimerkiksi uhriuttamalla sodan ja väkivallan kokevat ihmiset voidaan oikeuttaa ulkopuolisten voimakas interventio ja uudelleen rakentaa todellisuutta pelastajien ja pelastettavien välillä. Toisaalta, ilman kuvia ja reportaasia voimme helposti ummistaa silmämme kokonaan.  

Koin itse, dokumentin katsojana, hyvin erilaisina kuvauksen kohteina itse konfliktitilanteet tai väkivallan, ryöstelyn ja sorron todellisuuksien kuvaamisen kuin esimerkiksi juuri lapsensa menettäneen perheen surun kuvaamisen. Ymmärrän, että lapsensa menettäneen perheen suru on seurausta konfliktista ja siten sen voi käsittää menevän konfliktien seurauksista kertomisen alle. Kuitenkin, niin pohjattomalta ja intiimiltä vaikuttaneen surun katsominen tuntui enemminkin tirkistelyltä kuin informoiduksi tulemiselta.

Kuka kertoo?  

Emma Watson kertoo ja näkee todellisuuden hyvin erilaisesta näkökulmasta kuin suurin osa maailman alle 30-vuotiaista naisista. Tämä ei missään nimessä tarkoita, ettei hänellä olisi oikeutta puhua, puolustaa tai nostaa esiin haasteita. Tämä, minun mielestäni, yksinkertaisesti tarkoittaa sitä, että Emma Watsonin ymmärrys todellisuudesta on aina pakostikin rajallinen, eli Emma Watson on ihminen siinä missä me muutkin. Ainakin itse tulkitsin puheesta hyvän tahdon lähettilään ymmärtävän rajallisuutensa hyvin myös itse.

Tämä ei ole kritiikki vahvasti kantaa ottaviin tai jonkin asian puolesta liputtaviin teskteihin/kuviin/tarinoihin. Vähän tapahtuisi tai muuttuisi tässä maailmassa ilman niitä, jotka uskaltavat nousta ylös ja sanoa kantansa ääneen. Kuitenkin, katson tärkeäksi oman kantansa, näkökulmansa, perspektiivinsä erottamisen totuudesta. Itseasiassa en tohtisi ihmisten välisissä suhteissa puhua totuudesta kovin useastikaan. On äärimmäisen vaikeaa erottaa toisistaan empiiriset faktat ja oman tulkintansa niistä. Tämä on inhimillistä, sillä ymmärrämme maailmaa oman tulkintamme kautta. Tästä syystä onkin tärkeää ymmärtää se, että tapani kertoa jokin ilmiö tai katsoa jotakin asiaa on aina värittynyt sillä, mikä minussa vaikuttaa. Vaikka eläisin päivän läheisteni, esimerkiksi siskojeni kanssa, tehden kaikki samat asiat ja syöden täsmälleen samaa ruokaa, kertoisimme luultavasti päivän lopulla kokemistamme asioista hyvin eri tavoin. Kokemuksemme, koulutuksemme, ammattimme ja lempiruokamme vaikuttaisivat siihen, miten päivästä kertoisimme. 

----

Pidän itse rajallisuuden ymmärtämistä jotenkin lohdullisena lähtökohtana tälle elämälle. Voin lukea, kuunnella ja laajentaa näkökulmaani, oppia ymmärtämään erilaisia tapoja katsoa ja toisaalta myös suhtautua kriittisesti niihin, jotka esittävät totuuksia tuon tuosta. Samalla voin luopua tavoitteesta löytää totuus, selittää tai ymmärtää kaikki, ja tämä on melko helpottava ajatus. Huokaus.