Bussimatkailua

Vuoden pyöräilyretkien jälkeen on ollut aika totutella bussien käyttöön. Linja-autoissa, jotka Suomessa liikkuvat melko tasaisin väliajoin, on aikaa havannoida itseään ja muita. Jostain syystä bussissa istuskelu on tuntunut paljon sosiaalisemmalta kokemukselta kuin aiempina aikoina busseja enemmän käyttäessäni. Ehkä olen itse avoimempi sosiaalisille kohtaamisille, tai ehkä syyskuun aurinkoiset aamut ovat tehneet ihmisistä virkeitä ja avoimia hymylle.

Eilen minulle, tai tarkemmin itsetunnolleni, kävi kuitenkin yksi bussimatkailun pahimmista vastoinkäymisistä. Nimittäin, jäin kanssamatkustajan hylkäämäksi. Tämä ihminen, joka oli istunut viereeni, nousi ja vaihtoi paikkaansa vapaana olevaan riviin heti ensimmäisen mahdollisuuden saatuaan. Siis nosti peppunsa penkistä ja vaihtoi paikkaa ennen omaa pysäkkiään. Miksi?

Miksi tekisit niin? Etkö voisi istua siinä vieressäni hetkeäkään vapaaehtoisesti?

Mielessäni alkoi saman tien pyöriä monet osin päällekkäiset kysymykset: olinko muistanut pestä hampaat (ehkä hengitykseni haisi ja kanssamatkustaja nousi siksi); olinko muistanut käydä suihkussa (liittyen edelleen hajukysymyksiin); olinko laittanut liikaa hajustetta; olinko istunut liian leveästi; vaikutinko typerältä teiniltä, joka näprää älypuhelintaan, vaikka todellisuudessa luin uutisia ja selailin facebookin newsfeediä? Vai paistoiko aurinko vain suoraan kanssamatkustajani silmiin, pakottaen tämän vaihtamaan paikkaansa?

En tohtinut kysyä, olisi kenties ollutkin vähän kohtuutonta kysellä moista ennen kello kahdeksaa.

Lukuunottamatta tätä yksittäistä hylätyksi tulemisen kokemusta bussimatkailu on sujunut ongelmitta. Itseasiassa olen nauttinut muiden kanssakulkijoiden kohtaamisesta jo ennen päivän virallisen ohjelman alkamista. On mukava konkreettisesti tuntea olevansa osa jotain suurempaa ryhmää matkalla töihin, kouluun, päiväkotiin tai mihin muualle kukaan nyt menisikään tuohon aikaan aamulla. On lämmittävä ajatus muistaa, ettei ole arkimurheineen yksin, ja nähdä, että joku muukin on väsynyt, nauttii musiikista tai lukee uutisia yksin yhdessä.

Kävelymatkat bussipysäkille ja takaisin ovatkin sitten aivan toinen asia. Voisin väittää olevani kävelystä nauttiva ihminen. Kävelen mielelläni kaikkialle käveltävissä olevien etäisyyksien välillä, paitsi että bussipysäkille kävelyä jostain syystä inhoan. En siis todellakaan pidä siitä. Olen pohtinut, mistä tämä inho kumpuaa ja tullut siihen tulokseen, että inho on tässä tapauksessa lähinnä kiireen ja olkalaukun aiheuttamaa. Tiedän kyllä, milloin minun tulisi lähteä käppäilemään kohti sitä bussipysäkkiä, mutta en saa itsestäni aikaiseksi lähteä tarpeeksi ajoissa. Niinpä kävely muuttuu usein joksikin huonoa hölkkää mutta lähinnä epätoivoista kipittämistä muistuttavaksi etenemiseksi, jota hankaloittaa vasemmalla olalla roikkuva laukku. Tuo laukku ottaa jokaisen juoksuaskeleen kohdalla oikeasta kyljestä. Pahimpina aamuina kengässäkin hiertää kivi.

Tällaiset asiat minua joskus hajoittavat. Bussille kiireessä käveleminen, varsinkin kun on juuri muistanut unohtaneensa kuulokkeet. Se vasta hajottaakin.

Ehkä se on ihan ok, hajoilu, niin pitkään kuin muistaa pitää asiat perspektiivissä. Minä kävelen päivittäin turvallista tietä ja melko lyhyen matkan bussipysäkille, ylläni lämpimät vaatteet, syötyäni hyvän aamiaisen ja kuunnellen juuri sitä musiikkia, jota haluan. Melko siistiä.

----

Olen kokkaillut huippuherkkuja: halloumi-kesäkurpitsa-pihvejä (alunperin täältä), kookos-curry-keittoa ja aivan järkyttävän hyvää omenapiirakkaa. Suosittelen puristamaan ylimääräisen veden pois raastetusta kesäkurpitsasta ja syömään omenapiirakkaa vaniljajäätelön kanssa.